”Ja niin joulu joutui jo taas pohjolaan”

...Niinhän se menee! Ei meinattu millään eilen muistaa Sylvian joululaulua, vaikka meitä oli viisi suomalaista miettimässä. Niin kaukaiselta tuntuu Suomi ja joulu ja lumi ja tontut ja kaikki. Joulua kuitenkin juhlittiin ja oli oikein kivaa. Olimme Kaijun ja Souleymanin lukaalissa Yoffin kaupunginosassa ja itseni lisäksi vieraina olivat Leena ja kaksi suomalaista eettistä nettikauppaa pyorittävää miekkosta. Kokkailimme koko päivän karjalanpiirakoita, porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa, salaattia, hummusta ja sienikastiketta ja myös monenmoista muuta herkkua, jopa pipareita, oli tarjolla. Auringon laskiessa moskeijan kupolin taa, kavimme vielä Leenan kanssa uimassa rannalla, joka avautuu ihan Kaijun ja Souleymanin takapihalla. Tulimme kyllä pian sieltä pois, sillä vesi oli täynnä kanojen höyheniä ja rantahiekasta pilkisteli vasikansorkkia. Sitten söimme herkkuaterian ja joimme tietenkin punaviiniä. Tarjoilut olivat aivan mahtavat, ja kokit vielä mahtavampia. Keskustelimme siitä sun tästä mielenkiintoisesta aiheesta ja jotkut meistä söivät niin ettei hieno mekko meinannut enää mahtua päälle. Me sitkeimmät valvoimme aamukuuteen. Joulukuusi oli muovinen ja siinä oli havaijikukkia. Perjantaina ja lauantaina oli toinen suuri juhla, tabaski. Tässä ´lampaiden juhlassa´ jokaisessa perheessä teurastettiin yksi lammas tai vuohi jokaista perheen avioparia kohti. Joissain suurimmissa perheissä tapettiin kymmenenkin määkijää. Pia, Veera, Leena ja minä istuimme visusti Leenan luona siihen asti kun määkimiset kadulta loppuivat ja sitten menimme auttamaan naisia kokkailussa. Paistelin perunoita ja couscousta jonkun hakatessa vieressä vuohen päätä kappaleiksi. Syömisen jälkeen puettiin hienot vaatteet päälle. Itselläni oli Yandaulta saatu kirkkaan pinkki bubu, mutta paikallisilla oli melkein kaikilla vasta teetetyt kalliit puvut. Samoin hiukset oli laitettu vaivalla ja naama meikattu ja vaalennusvoiteet levitetty. Itse juhla sitten oli sellainen, että kiertelimme kavereiden koteja, joissa katsottiin telkkaria ja juotiin limua. Olisi varmaan ollut kivaa mennä senegalilaiseen illanviettoon, jossa tanssitaan, mutta jäimme mieluummin istuskelemaan ja keittelemään atayaa keskuksen tyyppien kanssa. Täällä kun on niin mukava tunnelma. Kesken tabaskin vieton Pia ja Veera lähtivät Suomeen, jonne kyllä pääsivät vasta monien vaikeuksien jälkeen, mutta se onkin sitten jo toinen tarina. Nyt olen täällä keskuksessa ainoana suomalaisena, mutta onneksi Leena asustaa nurkan takana. Ja tällä viikolla tänne pitäisi saapua suomalainen toimittaja ja tammikuussa sitten vielä Johanna ja insinööri. Tällä viikolla minulle on luvassa vielä reissu Gambiaan. Menemme sinne rentoutumaan ja aiomme viettää aikaa rannalla. Yritän vielä viimeiset viikot tankata valoa ja lämpöä, jotta jaksan sitten Suomessa pimeyttä kesään asti. Gambiassa täytyy kaydä ihan muutenkin kuin vain huvin vuoksi. Senegalissa saa oleskella ilman viisumia vain kolme kuukautta, eli ennen kuin se aika minulla täyttyy, pitää käydä rajan toisella puolella, ja Gambia on tuossa kätevästi vieressä. Leena on yrittänyt hakea sisäministeriostä viisumia, mikä on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Viime viikolla yhtenä päivänä löysimme itsemme sisäministeriöstä juomasta teetä virkamiesten kanssa ja odottamassa lähtöä jonnekin virastoon jossain. Jossain vaiheessa sitten selvisi, ettei Leenakaan tarvitse viisumia Gambiaan päästäkseen, vaikka kolme kuukautta on mennyt täyteen. Se riittää, että hakemus on vireillä. Virkailijapoika oli vähän ihastunut ja oli siksi hyppyyttänyt Leenaa virastossa yhteensä seitsemän kertaa. Näin täällä päin maailmaa... Olen käynyt viime aikoina mielenkiintoisia keskusteluja mm. elämänkatsomuksesta. Kaikille täällä on todella ok se, että joku edustaa toista uskontokuntaa. Kristinuskoa kunnioitetaan täällä, vaikka 95 % populaatiosta on muslimeja. Muslimien tabaski-juhlan jälkeen juhlitaan yhdessä joulua ja monissa muissakin asioissa ollaan varsin solidaarisia ja kaikki elävät sulassa sovussa. Sen sijaan monille tuntuu olevan todella vaikeaa ymmärtää sitä, että minä en kuulu mihinkään viralliseen uskontokuntaan ja että minulla on ehkä ihan oma uskonto. Jotkut sanovat, että minun täytyy vain valita joku uskonto, ihan sama mikä. Toiset miettivät asiaa keskustelujemme jälkeen hieman pidemmälle, ja esim. kesken tämän tekstin kirjoituksen, kävi Ndaka huoneessani kylässä kertomassa kuinka oli jäänyt ajattelemaan keskustelujamme. Hän oli kuulemma ymmärtänyt, mitä olin selittänyt esim. luonnon roolista elämässäni. Sovimme, että tässä joku päivä jatkamme keskustelujamme. Muuten olen viime aikoina aika paljon vain hengaillut ja kyläillyt ja kestinnyt. Mm. toissapäivänä kävimme isolla porukalla Moudoun ja Nabun luona Rufisquessa, jossa miehet katsoivat koko päivän jalkapalloa. Me Leenan kanssa tylsistyimme ja taannuimme kymmenenvuotiaiksi ja vääntelimme sormiamme. Kyläilyn lisäksi olemme käyneet taidegalleriassa toteamassa, miten jotkut afrikkalaiset taiteilijat tekevät länsimaista taidetta länsimaisille ihmisille toisten olessa omaehtoisempia, eli aitoja taiteilijoita. Viime viikolla näin myös paratiisisaaren. Siellä ei kasvanut palmuja, vaan pelkkää karua pusikkoa. Paratiisi Madeleine-saari on siksi, että sen suuret kivimuodostelmat ovat ehkä kauneinta, mitä luonnossa voi nähdä. Uiskentelimme siellä pienessä kirkasvetisessä poukamassa, merisiilien ja simpukoiden joukossa, eikä paikalla ollut ketään muuta. Mari

Sarvikuonojen hairintaa, kierratyspaperia ja kauneusihanteita

Syvat pahoittelut kaikille lukijoillemme siita ettei tama blogi ole paivittynyt. Kyse ei ole siita etteiko meita kiinnostaisi, vaan siita, etta taalla on niin paljon tekemista ja niin vahan aikaa. Olimme tuossa juuri maanantaista keskiviikkoon varsin ihanalla reissulla kahden taalla residenssissa lomailemassa olevan tyton, Katjan ja Paulan, kanssa. Kavimme luonnonpuistossa safarilla (kylla, luitte aivan oikein), jossa kohtasimme sarvikuonoja (hiivimme pusikossa viiden metrin paahan), kirahveja, gaselleja, antilooppeja, apinoita, villisikoja ja krokotiileja. En olisi uskonut koskaan menevani safarille (moni tietaa syyn kertomattakin), mutta oikeastaan se oli kivaa. Elaimet nayttivat kohtalaisen tyytyvaisilta, mutta on toki mahdollista etta ne oli huumattu. Kavimme myos Sine-Salloumin deltalla, jossa yovyimme aivan satumaisessa Campamentossa ja olimme jokiajelulla (kylla, porisevan moottoriveneen kanssa). Saimme nahda mangrovemetsia, pienen sympaattisen kylan ja saaren, jossa oli tuhottomasti hienoja simpukoita. Loysin sielta aitille pari hienoa! Jokiajelulla saimme ensimmaisen kerran pitkaan aikaan kokea hiljaisuuden kun olimme keskella pelkkaa luontoa ja moottori sammutettiin hetkeksi. Sita hiljaisuutta ei tosin kestanyt kuin pari minuuttia, silla sen pidempaan eivat senegalilaiset oppaamme pystyneet pitamaan suutaan kiinni. Illalla ihastelimme meren rannalla Afrikan upeaa tahtitaivasta : tahtia oli niin paljon enemman kuin suomalaisessa tahtitaivaassa! Se oli suurta! Reissulla saimme myos vaantaa katta jokaikisesta asiasta. Taalla on saanto eika poikkeus se, etta toubabeilta yritetaan kiskoa ylihintaa melkein kaikissa kulkupeleissa. Ja minibussin lahtoajaksi sanotaan ihan kohta, ja sitten 40 min istumisen jalkeen turhaudumme ja kiipeamme katolle hakemaan rinkamme ja etsimme seitsemanpaikkaisen, joka lahtee heti. Joka paikassa joku tulee tarjoamaan opastusta tai myymaan jotain, mista pitaa sitten kieltaytya kohteliaasti huolimatta siita, etta kauppias saattaa kayttaytya aika huonostikin. Jos itse on epakohtelias, tulee otsaan rasistin leima. Jotkut (kuten eras Norsunluurannikolta kotoisin oleva ravintoloitsija) ovat niin tohkeissaan siita, etta puotiin tai ravintolaan astelee eurooppalaisia, ettei mukit tahdo oikein pysya kadessa eika tilaukset menna perille. Tilaamme kaksi kana ateriaa ja kolme munakasta ja noin seitsenkertaisesta varmistuksesta huolimatta saamme juuri toisinpain (nainkin tapahtui useammin kuin kerran). Reissu oli kuitenkin ihana ja valttamaton paussi Dakarin saasteista ja melusta. Takaisin arkiseen aherrukseen. Pidimme tanaan Ker Sodassa viimeisen oppitunnin. Kerroimme, miten jokainen voi ehkaista ilmastonmuutosta ja suojella ymparistoa. Tunnit olivat melkoista kaaosta, kun lapset eivat olleet paasseet valitunnille ja koska minulla oli taas kurkku kipea enka voinut puhua kovaa. Silti oli ihan hilpeaa. Valilla on kylla tuntunut silta, etta kaikki oppimme ei ole ihan mennyt perille. Tanaan (ja niin monena muunakin kertana) kun pyysimme lapsia kertomaan, mita he muistavat viime tunnista, eli mita seurauksia ilmaston lampenemisella on, oli monia innokkaita vastaajia. Jotkut eivat meinanneet penkilla pysya, kun intoa on niin paljon. Vastaukset eivat menneet ihan nappiin, silla lasten nakemysten mukaan ilmaston lampenemisen seurauksia ovat mm. ilmaston lampeneminen, aurinko , avaruus, autot, ymparisto, roskapontot jne. No, onneksi eilisessa vanhempien lasten ryhmassa lapset luettelivat kuin liukuhihnalta kaikki lapikaymamme asiat. Ehka me olisimme voineet alunperin keskittya vain hieman vanhempiin lapsiin. Lasten oikeuksien kerhossa ja teatterikerhossa on hieman vanhempia (n. 10-13 v) lapsia ja heidan kanssaan onkin ollut todella mielekasta tyoskennella. On opeteltu ilmastonmuutosta, tehty kierratyspaperia, piirretty ymparistoaiheisia kuvia ym. kivaa. Muuten elomme taalla on ollut oikein leppoisaa. On pidetty tunteja ja kerhoja, kayty kaupungilla ja rannalla, vietetty lansimaiset pikkujoulut hotellihuoneessa, juhlittu Suomen itsenaisyyspaivaa, juteltu Siren, Babskun, Doudoun, Coumban ym. kanssa kaikesta maan ja taivaan valilta. Eilen mm. keskustelimme lansimaalaisen viihdekulttuurin vaikutuksesta Senegalin kulttuuriin. Senegalin oma perinteinen kulttuuri on monien mielesta vaarassa, kun uusi sukupolvi haluaa paremman elaman toivossa omaksua lansimaalaiset elamanihanteet. Tasta on seurauksena katoavien perinteiden lisaksi mm. se, etta maailman kauneimpaan kansaan kuuluvat ihmiset pyrkivat muokkamaan itseaan populaarikulttuurin mukaiseksi mm. vaalentamalla ihoaan aineilla, jotka aiheuttavat syopaa. Meidankin ystavistamme taalla loytyy sellaisia tyttoja, jotka ovat kayttaneet vaalennusvoiteita. Tuntuu tosi pahalta kun he sanovat meidan vaalean ihon olevan kaunein ja, etta he haluaisivat nayttaa samalta kuin me. Jotkut miehet myos vaativat vaimojaan vaalentamaan ihoaan ja jos he eivat sita tee, voi mies ottaa itselleen toisen vaimon. Aika raakaa pelia! Naisten illoissa on Kaijun vetamana puhuttu naisen elamaa koskettavista asioista, kuten seksuaalisuudesta, raskaudesta, avioliitoista ja niiden ongelmista ja sairauksista. Nama keskustelut ovat aina mielenkiintoisia, mutta hieman masentavia. Pia ja Veera lahtevat Suomeen takaisin viikon paasta, mutta mina jaan viela kuukaudeksi. Se tuntuu oikein hyvalta ajalta. Ehdin kayda Gambiassa Leenan kanssa, ehdin tehda lasten kanssa kuvistusta kirjaan, ehdin auttaa Doudoua ja Omaria kerhoissa ja kayda rannalla ja marketeilla viela monta kertaa. Ja Johanna tulee tanne tammikuun alusta, mika on ihan huisin hauskaa! Odotan hanta jo kovin. Mari

Loman loppumetrit

Ja vihdoin paastaan tarinaan matkamme viimeisesta osasta. Oussoyesta jatkoimme matkaa kalastajakyla Elinkineen Obanin kyydittamina ja sielta suuntasimme veneella Ile de Carabanille. Luottamuksemme Obaniin koki pienen kolauksen, kun meista tuntui, etta Oban pyysi taksista reipasta ylihintaa (matka ei ollut pitka). Siperia oli jo tehnyt tehtavansa ja kyynisyys nosti rumaa paataan ; olimmeko kuitenkin olleet hanelle vain rikkaita toubabeita, joita pitaa ihan periatteesta edes vahan vedattaa? Onneksi juttelimme myohemmin Ile de Carabanilla mukavan baarimikon kanssa naista tuntemuksistamme, ja han kertoi meille taksin olevan todella kallis tuolla Oussouye-Elinkine –valilla, koska tie on niin huonossa kunnossa. Itse asiassa olimme maksaneet matkasta hyvin kohtuullisen hinnan. Kylla toubab-tyttojen sydamessa varahti, kun joku (keskuksen ulkopuolelta) oli tosiaan halunnut olla meidan kaveri ihan ilman materiaalisia hyotyja. Muistelemme edelleen lammolla Obania ja Ibua ja visiittiamme onnellisten ihmisten Oussouyessa.

Ile de Carabanista olimme kuulleet etukateen pelkkaa ylistysta. Paikka oli kuulemma kuin paratiisi ja olihan se: valkea palmujen reunustama hiekkaranta, romanttisia raunioita, huumaavan varisia kukkaistutuksia. Kuitenkin lamminhenkisen Oussoyen jalkeen minusta tuntui kuin olisin laskeutunut pilvista karuun todelliseen maailmaan: paikkaan jossa rantaidylli kuuluu lahinna toubab-turisteille.

Ensimmaisena iltana laksimme juhlimaan Marin synttareita (han on nykyisin jo 25-vuotias tyttonen) eraan hotellin baariin. Juhlinta sujui varsin rauhallisesti, silla olimme baarin ainoat asiakkaat lukuunottamatta muutamia viehattavia lepakoita, jotka aina valilla pyrahtelivat sisaan ja ulos. Baarimikoista paatellen paikalliset ovat Ile de Carabanellakin ystavallista ja leppoista sakkia; yhdessa heidan kanssaan lauloimme Marille synttarilaulun ja opetimme toisillemme tervehdyksia eri kielilla.

Saimme taas osamme Afrikan ihmeellisista kaytannoista, kun baarimikot kertoivat, etta meidan campamentossamme on tapana katkaista sahkonjakelu joka ilta klo 23.00. Meita odotti siis taysin pimea ja kuuma huone, jossa oleva tuuletin ei tietenkaan toimi ilman sahkoa. Ystavalliset baarimikot antoivat meille onneksi pari kynttilaa ja tulitikkuja, niin etta meidan ei loppujen lopuksi tarvinnut kompia yolla tayteen pimeyteen.

Seuraavana paivana kiertelimme saarella, jossa jalleen kerran possut, vuohet, kanat, kukot, koirat ja kissat tallustelivat tyytyvaisen oloisina ympariinsa. Naimme mangrovemetsaa, pienen soman kylan , sootteja lapsia, suurensuuria baobab- ja fromager -puita, sen ihanan hiekkarannan ja paikallisten miesten jalkapallo-ottelun. Ja saimme yhden uuden kaverin eraasta koirasta. Saarella oli myos joitain raunioita kolonialismin ajoilta ja kirkko, joka oli viela jokseenkin pystyssa. Kirkon katossa asusteli nykyisin saaren lepakkoyhdyskunta ja kirkossa kaikui jatkuvasti lepakkojen aantelysta syntyva upea konsertti.

Tuli jalleen surullinen olo, kun meille kirkkoa esitellyt mies kertoi, kuinka tallakin saarella olivat olleet vallassa vuoronperaan portugalilaiset ja ranskalaiset. Historia ei ole kaunista eika sita pysty muuttamaan. Yksi ikava seuraus tasta on, etta kolonialismin ajoista kumpuava jannite paikallisten ja toubabien valilla kytee pinnan alla edelleen. Katkeruuteen valkoisia kohtaan on valilla vaikea suhtautua; enhan mina henkilokohtaisesti ole mitaan kolonialisoinut. Toisaalta taas on hyvin helppo ymmartaa, miksi lansituristien lomailu taalla ei ole pelkastaan iloinen asia. On kieltamatta ristiriitaista, etta Casamance on yha edelleen osittain riippuvainen rikkaista lansimaista, nykyisin vain turismin kautta.

Ile de Carabanelta matkasimme takaisin Ziguinchoriin odottelemaan laivaa ja tinkaamaan batiikkitauluja. Sairauksien savyttama lomamme (malariapotilaiden lisaksi oli myos vatsatauti- ja epamaarainen kuumetila -potilaita) paattyi soveliaasti siihen, etta oksensimme Pian kanssa vuoronperaan koko laivamatkan takaisin Dakariin. Voi sita helpotuksen tunnetta, kun lopulta paasimme Sunu Keriin kollottelemaan ihan omaan kirputtomaan sankyyn. Taman loman tulen taatusti muistamaan. =)

Veera

Oussouye - Satukaupunki Senegalissa

Kolmen paivan kuluttua pystyimme vihdoin irtautumaan Ziguinchorista ja lahdimme matkaamaan kohti pienta kylaa nimelta Oussouye. Ziguinchor alkoikin tuntua jo silta ettei siella voi edes tosissaan pysya terveena koska koko kaupungista tulee mieleen vain ravintolat, joista kaytiin etsimassa ruokaa itselle ja malariaa sairastaville, apteekit joista kaytiin ostamassa laakkeita ja kadut joita pitkin terveet kavivat hoitamassa malariaa sairastavien asioita heidan ollessa sangyn pohjalla. Ja sitten tietysti hotelli, jossa ei ollut varmaan yhtakaan ihmista, joka ei olisi ollut tietoinen siita, etta meidan porukka oli kipeana.

Oussouyen keskusta naytti ensi silmaykselta hyvin tavanomaiselta senegalilaiselta pikkukylalta, jossa on kivitaloja, vuohia, pienia elintarvikeputiikkeja ja ihmisia myymassa kaduilla pahkinoita ja kaikkea muuta pienta. Lahempi tutustuminen kylaan osoitti kuitenkin, etta Oussouye on monin tavoin kertakaikkiaan erityislaatuinen. Ensinnakin se on aivan erityisen pieni. Oussouyessa on vain 40-100 vakituista asukasta, riippuen siita kenelta kysyy. Kuten muuallakin Senegalissa, Oussouyen kadut ovat taynna vuohia ja kanoja. Tuossa kylassa vuohia ja kanoja ei nay kuitenkaan juurikaan kiinnisidottuina tai teljettyina hakkeihin. Sen sijaan ne jolkottelevat poikasineen leppoisasti vihreilla niityilla, pensaikoissa ja puiden lomassa; Oussouyessa on nimittain loputtomasti vihreaa luontoa, puita, peltoja ja kauniita puutarhoja. Kaikkien elainten olot eivat kuitenkaan tuossa paratiisia muistuttavassa pikkukylassakaan ole taysin ihanteelliset. Kylalaisilla nimittain naytti olevan tapana ottaa lemmikikseen apinoita, jotka he sitovat vyotarosta lyhyeen naruun.


Oussouyessa jouduimme muodostamaan uuden kasityksen senegalilaisten suhtautumisesta toubabeihin. Dakarissa olimme tottuneet siihen, etta jos joku on huomattavan innokas tutustumaan meihin, se yleensa tarkoittaa sita, etta meista halutaan hyotya jollakin tavalla. Yleensa joko rahallisesti tai sitten meita todennakoisesti kositaan jonkin ajan kuluttua. Oussouyessa tapasimmekin varsin eriskummallisen keski-ikaisen taksikuskin nimelta Oban. Oban oli entinen turistiopas. Tutustuimme haneen heti saavuttuamme kaupunkiin. Oban ja hanen ystavansa Ibu tutustuttivat meidat kylaan ja kertoivat paljon mielenkiintoisia asioita kylan kulttuurista. Hatkahdyttavaa oli se, etta Oban naytti kaikista epailyksistani huolimatta opastavan meita kylassa puhtaasta ystavallisyydesta. Olen ymmallani siita vielakin.

Oussouyessa elaa vahvana animistinen uskonto. Kylalla on oma kuningas, joka on samalla kylan uskonnollinen auktoriteetti. Oban ja Ibu veivat meidat tapaamaan kuningasta. Kuninkaan neuvonantaja johdatti meidat kuninkaan tapaamispaikkaan pensaista ja koynnoksista muodostunutta tunnelia pitkin. Tunneli johti jonkinnakoiseen muurilla ympyroityyn alueeseen, jonne emme kuitenkaan paasseet. Istuuduimme odottamaan tunnelin laidalla oleville penkeille kuningasta ja jonkin ajan kuluttua kuningas kaveli neuvonantajan saattamana luoksemme. Kuningas oli pukeutunut punaiseen loysaan kaapuun ja punaiseen korkeaan totterolakkiin. Kuninkaan kertoman mukaan punainen on vari, jota ei saa kayttaa kukaan muu kylalainen kuin kuningas ja hanen perheensa. Lisaksi kuninkaalla oli jonkinlainen luuta mukanaan, mika tietysti lisasi suunnattomasti kuninkaan arvokkuutta. Kerroimme kuninkaalle, etta Matjoi on edelleen kipeana ja kuningas lupasi rukoilla Matjoin puolesta ja uhrata taman terveyden vuoksi pullollisen palmuviinia.

Kaiken kaikkiaan Oussouye imaisi sydameni tai sydameni imaisi osan Oussouyesta ja toivon voivani joskus elamassani viela palata sinne. Paratiisimaiset viidakkomaisemat ja suuret termiittikeot saivat minut vakuuttuneeksi siita, etten voi nahda enaa Senegalin matkan aikana mitaan kauniimpaa. Viimeksi nain yhta kauniin kaupungin vieraillessamme reilimatkamme varrella satukaupungilta nayttavassa Honduribiassa (katso blogin alku).

Parin yon jalkeen tajusimme, etta aikamme Casamancessa alkaa kayda vahiin, joten jouduimme jattamaan Oussouyen ja jatkamaan matkaa johti Il de Carabania.

Pia

Keikutusta

Gëj naa le gis. Taas pitkästä aikaa. Palailimme lomaltamme jo tuossa perjantaina, mutta aikaa tai energiaa blogin kirjoittamiseen ei vielä ole ollut. Nyt kun tanssiopettajamme näyttää unohtaneen meidän tämänpäiväisen tunnin, on minulla aikaa hieman rustailla. Paluumme Dakariin on ollut mukava, kun tältä viikolta oppitunnit on peruttu koeviikon vuoksi. Olemme lähinnä nukkuneet, pesseet pyykkiä, opettaneet lapsille ja aikuisille ilmastonmuutoksesta ja keskustelleet (taas!) miesten kanssa seksuaaliasioista, perhekoosta, tasa-arvosta ym. Lisäksi olemme syöneet rannalla salmiakkia, jota Pian täti toi tullessaan. Nami! Tultuamme takaisin, saimme myös kuulla, että Dakarissa on ollut mellakoita (taloja vähän sytytelty, ikkunoita hajotettu jne.), koska hallitus on päättänyt ettei kadulla saa enää tehdä kauppaa ilman toripaikkaa- ja lupaa. Tämä luonnollisestikin vie elinkeinon lukemattomalta määrältä jo ennestään köyhiä ihmisiä. Ei ihme, jos vähän ärsyttää. Yhteiskunnallisen pohdinnan sijaan seuraavassa kuitenkin kertomus mielenkiintoisesta, mutta kuluttavasta matkasta Casamancessa Senegalin eteläosassa, Gambian alapuolella. Matkaseuranamme oli taiteiliperhe, eli Anne, Juha, Matjoi (12-v) ja Kuisma (8-v).

Matkamme alkoi pari viikkoa sitten tiistaina, jolloin lähdimme Wilis-nimisellä paatilla Dakarista kohti Ziguenchoria, joka on Casamancen jokisuistossa sijaitseva ”pääkaupunki”. Jolla, jolla matkasimme oli ihan eurooppalaiset turvastandardit täyttävä oiva paatti, jossa oli paljon vartijoita. Tämä täkäläisestä tasosta poikkeava laatu johtuu siitä, että Wilisin edeltäjä, Joola, upposi muutama vuosi sitten tappaen 2000 ihmistä. Se oli silloin liian täynnä, eikä pelastusveneitä ollut läheskään tarpeeksi. Nyt on hieman paineita hoitaa hommat hyvin ja saada matkustajat määränpäähänsä elävinä. Matkalla jokisuistossa näimme lentokaloja ja delfiineitä.

Laivassa minulla oli hieman hassu olo ja vähän massu kipeä, ja tiesin että se ei voi olla merisairautta, koska minä en koskaan ole merisairas. Kun saavuimme määränpäähän ja lähdimme etsimään yöpaikkaa ihmettelin kun en oikein olisi jaksanut kävellä. Hostellin löydettyämme totesin, että kuume pitää mitata. Ja kyllähän sitä oli! Pia ja Veera hakivat paikalle lääkärin, joka totesi, että eiköhän tuo malariaa ole. Sain lääkkeet ja tiedon, että paikallinen sairaala on sitten niin hirveä, että sinne ei voi mennä. Lääkäri oli tosi mukava, ja kertoi minulle espanjalaisesta miehestä, joka oli minun tilanteessani alkanut itkemään. Minua ei kyllä kauheasti pelottanut, koska tunne nimeltä pelko ei sovi tänne Afrikkaan, ainakaan minun päähäni. Mietin, että pakko vain sairastaa hotellilla ja parantua, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. No, kävi ilmi ettei se malaria minun ikäiselleni ja kokoiselleni ihmiselle nyt niin kauhea ole. Yhden yön aikana kuume jo lähti laskuun ja seuraavana päivänä olin jo oikeastaan tolpillani. Parin päivän päästä siitä olin jo tekemässä batiikkitaulukauppaa tiukan tädin kanssa. Malaria pikkukylässä, jossa on vain yksi lääkäri ja sairaala, johon ei voi mennä...c’est pas grave! Vähän vakavampaa se oli Matjoille, joka on kuitenkin vielä lapsi. Nyt hänkin on jo kunnossa, mutta täytyy sanoa, että perhanan sisukas tyttö!

Ensimmäisten lomapäivien ajan emme siis juuri kokeneet Casamancen ihanuuksia, mutta onneksi tutustuimme todella mukaviin ihmisiin, jotka kyllä ihmettelivät, miksi suomalaiset ovat niin sulkeutuneita...Tämä kysymys seurasi viisi minuuttia sen jälkeen kun olin kertonut sairastavani malariaa. Täällä päin maailmaa pitäisi aina hymyillä ja olla iloinen, vaikka vatsaa vääntäisi hullun lailla.

Matkamme ensimmäinen kaupunkin oli siis Ziguenchor, pieni kylä, jonka asukkaat rakastavat rauhaa. Kadulla näkyi toki kiväärein varustettuja sotilaita, perintönä levottomuuksista, joita Casamancessa on ollut, ei niin kauan sitten. Casamancessa on joukko separatisteja, jotka ovat taistelleet alueen itsenäisyyden puolesta vielä tämän vuosikymmenen puolella. Gambian ja Casamancen rajalla on kerran siepattu toubabeja, taisteluja on käyty ja mm. maamiinat ovat olleet suosittuja. Casamancessa onkin monia alueita, joilla kulku on kielletty miinojen takia. Tietenkään mikään ei ole ohi, sillä itsenäisyyttä ei ole tullut. Siksi alueella matkustaminen on hieman riskaabelimpaa kuin vaikkapa Raumalla käyminen, mutta kuitenkin varsin turvallista. Casamancen rauhaa rakastavien ihmisten ja kuvankauniin luonnon keskellä sota tuntui todella kaukaiselta ajatukselta. Alueen ihmisillä on kuitenkin vahva oma identiteetti ja halu erottua muusta Senegalista. Kaikki siellä tapaamamme ihmiset rakastavat kotipaikkaansa ja vihaavat Dakaria. Casamance voi todella paljon paremmin kuin muu maa ja siellä ei nälkää nähdä. Ruokaa tippuu puista ja jokaisella perheellä on varaa pitää eläimiä (söpöjä luomupossuja ja -vuohia:). Ei ihme, että Casamancelaiset haluavat itsenäisyyttä. Ziguenchor-nimisestä kaupungista jäi käteen ihmisten sähköpostiosoitteita, batiikkitauluja (tosin vasta paluumatkalla) ja kokemus siitä, millainen tauti on malaria. Siitä matka jatkui onneksi hieman iloisemmissa merkeissä.

(Pia ja Veera jatkavat tekstiä kertoen muista kohtaamistamme kaupungeista, ihmisistä ja hotellien vessoista.:)
Mari

Kinkelibaa

Osa tästä tekstistä on kirjoitettu jo yli viikko sitten, mutta ajattelin silloin että lisäilen vielä juttuja ennen kuin julkaisen. Ja sitten meni netti poikki viikoksi. Afrikassa ei koskaan pidä jättää mitään tärkeää seuraavaan päivään!

Oppitunnit sujuvat ihan hyvin. Me teemme parhaamme ja väännämme rautalangasta mikä on kasvihuoneilmiö, miksi ilmasto lämpenee, mitä on saasteet, mutta kaikki ei aina mene perille. Täällä on niin erilaiset opetusmenetelmät ja lasten tietotaso on myös aivan eri kuin meikäläisten lasten. Esimerkiksi kun kerrottiin, että auringonsäteet matkaavat avaruuden halki, eivät kaikki lapset tienneet, mikä on avaruus...Lapset ovat kyllä fiksuja, mutta paikallisia opetusmenetelmiä (ulkoaoppiminen, toisto, kertaus) hieman epäilen. Lapsia ei opeteta ajattelemaan omilla aivoillaan. Kaipa meidän pitää käyttää ainakin osittain samoja metodeja, kun aikaakin on niin vähän. Käyämme kuitenkin havainnollistavia piirustuksia ym., vaikka se ei liene täällä ihan tyypillistä. Ja vaadimme lapsia ajattelemaan asioita.

Viime sunnuntaina meillä oli kolme kerhoa, joissa kartoitimme lasten tulevaisuuden suunnitelmia ja sen jälkeen lapset saivat piirtää unelma-ammattinsa ryhmissä isoille papereille. Piirustukset esitellään sitten näyttelyssä. Lapsilla oli oikein hienoja suunnitelmia: he halusivat lääkäreiksi, kätilöiksi, opettajiksi, intellektuelleiksi, opiskelijoiksi...ja tietenkin jalkapalloilijoiksi. Ja aika moni tytöistä sanoi haluavansa vain kaksi lasta. Toivottavasti he saavat aikanaan itse tehdä päätöksen...

Toissa viikolla oli kokous, jossa oli tarkoitus käydä läpi naisten projektia ja mitä he haluavat tehdä. Kokous meni kuitenkin taas vähän toiseen suuntaan. Keskuksen naiset valittivat, että heidät on jätetty ulkopuolelle projektista ja heitä ei ole kutsuttu kokouksiin. Todellisuudessa kaikki keskuksessa järjestettävät tapahtumat ovat joko kaikille avoimia tai pelkästään naisille tarkoitettuja. Naiset on myös kutsuttu kokouksiin, mutta he eivät ole aina tulleet. Asia on vaikea, eikä mitenkään yksiulotteinen. Haluamme auttaa naisia, ja juuri nuo naiset ovat niitä, jotka apua tarvitsevat. Tunnemme täältä myös tyttöjä, joiden kanssa työskentely olisi varsin helppoa, mutta he eivät tarvitse meidän apuamme niin paljon. Sen olemme kuitenkin päättäneet, että emme enää kertaakaan aio toimia syntipukkeina, joille naiset valittavat siitä huolimatta, että tahdomme heille pelkkää hyvää ja haluamme auttaa heitä. Me vain emme voi tehdä asioita heidän puolestaan. Jotta esimerkiksi naisten kahvila-hanke täällä onnistuisi, on sen tapahduttava paikallisten naisten toimesta. Jos suomalaiset ottavat siinä liian suuren roolin, projekti loppuu heti kun suomalaiset lähtevät. Ongelmana on se, että kaikilla naisilla on liikaa töitä. Nuoret naiset tekevät kaikki kotityöt ja lisäksi hoitavat lapset. Miehet haluaisivat joskus auttaa, mutta se saattaa tarkoittaa sitä, että heidät nähdään yhteisön silmissä alistuvaisina...Vaikeaa. Ei kuitenkaan ole meidän vika, että naisilla on paljon töitä, emmekä sitä asiaa pysty ihan tämän projektin puitteissa muuttamaan. Aika on koko ajan kyllä muuttumassa ja senegalilaisen naisen elämä on murroksessa.

Asia ei siis täällä mene niin, että pahat miehet, hyvät naiset. Se on paljon monimutkaisempaa. Tuon naisten illan jälkeen olemme kyllä tehneet enemmän tuttavuutta noiden tyttöjen kanssa ja olemme huomanneet, että he ovat oikein mukavia tyttöjä, joilla on ollut vaikea elämä. He ovat käyneet meillä kyläilemässä ja olemme käyneet kahden tytön, Yandawn ja Coumban, kanssa sekä rannalla että pienessä kylässä, jossa ihmiset asuvat kaislamajoissa. Meistä on tullut ystäviä. Kun Veera oli eilen kipeä, toivat kummatkin tytöt vuorotellen Veeralle medicamment traditionelle, eli perinteisiä lääkkeitä. Ne maistuivat pahalle ja saivat Veeran vain oksentamaan enemmän.:/ No, ajatus se kai tärkein on...

Ollaan todellakin myös huviteltu viime aikoina. Reilu viikko sitten teimme Doudoun opastamana retken vaaleanpunaiselle suolajärvelle. Järvi oli hieno ja suolavuoret vaikuttavia, mutta todellisen vaikutuksen tekivät järven ja meren välissä sijaitsevat hiekkadyynit. Kävelimme pari kilometriä paljain jaloin tiimalasihiekan veroisessa hiekassa, joka tuntui jalkapohjissa silkiltä. Saavuimme meren rannalle, jossa hiekka jatkui silmänkantamattomiin ja suuret aallot löivät rantaan lujaa. Ja mikä parasta: siellä ei ollut ketään muita kuin meidän porukka, kaksi opasta ja yksinäinen kaupustelija!! Siellä sitten hyppellimme aaltoja vastaan!
Yksi ilta olimme Doudoun, Siren ja Omarin kera jazzklubilla kuuntelemassa Souleymane Fayea, joka oli aivan mahtava! Olen myös käynyt mielenkiintoisia keskusteluja: olen keskustellut viiden muslimimiehen kanssa parisuhteesta ja seksistä; tyttöjen kanssa ihonvalkaisusta, joka on täällä tavallinen ilmiö; tasa-arvosta ja naisten asemasta; lapsiinkohdistuvasta väkivallasta jne. Olemme myös antaneet yhden haastattelun ylelle. Olemme käyneet toreilla kauppiaiden ahdistelemina. Olemme käyttäneet kolme tuntia toimivan pankkiautomaatin etsimiseen (sitä löytämättä). Olemme viettäneet aikaa kadulla yömyöhään jutellen ihmisten kanssa ja syöneet paljon hirssiä sisältävää leipää.

Yhtenä päivänä meidän huoneessa oli rukoilijasirkka, kaunis ja pelottava otus.

t,
Mari alias Anta-Lay

Kummallinen viikko

Taas on sunnuntai ja takana on viikko, joka ei ole ollut millään muotoa tavallinen tai helppo. On tullut ajateltua paljon Suomea johtuen siellä tapahtuneista kouluampumakohtauksista. Ollaan huomattu miten tärkeää tuollaisia uutisia kuullessa on se, että ympärillä on muitakin suomalaisia, joita uutinen kolauttaa yhtä kovaa kuin itseä. Lisäksi tärkeää on huomata, että tapahtuma liikuttaa selvästi myös monia senegalilaisia ystäviämme.

Tuntuu hyvin erilaiselta kuulla ikäviä uutisia kotimaasta silloin, kun on kaukana kotoa kuin silloin, kun voi seurata kaikkea ympärillä olevaa mediaa niin paljon kuin pää kestää ja keskustella omassa maassa ihmisten kanssa omaa kansaa koskevasta tragediasta. Kun on itse kaukana Suomesta, tuntuu ikävältä ettei voi olla kestämässä yhdessä muiden kanssa sitä, että turvallisuuden tunne kotimaassa murenee. Toisaalta toivoo jatkuvasti, että saisi käydä päivävierailulla Suomessa muistuttelemassa itselleen, että ikävistä tapahtumista huolimatta moni asia on edelleen hyvin. Ovatkohan nämä sellaisia tuntemuksia, joita moni pakolainen käy läpi kuullessaan uutisia kotimaastaan?

Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut täälläkin päässä. Viikon piristävä kohokohta oli ehdottomasti torstaiaamu, jolloin päätimme tomerasti aloittaa Marin ja Veeran kanssa seuraavan viikon tuntien valmistelun. Istuuduimme kukin omalle sängyllemme kaisla-asuntoomme ja aloimme suunnitella, miten kertaamme lasten kanssa aiemmin opettamiamme asioita, kuten kasvihuoneilmiötä ja ympäristön saastumisen vaikutuksia ilmastoon ja ihmisiin. Saimme kirjoitettua pari riviä, kun yhtäkkiä katolta kuului vieno "swuuuuush". Heitin Marille ja Veeralle humoristiseen sävyyn, että "jaaha, katto lähti". Tämän jälkeen Mari meni ulos katsomaan mistä se ääni oli tullut ja totesi kaikkien suureksi huvitukseksi, että neljäsosa kattoheinistämme oli singahtanut tuulen mukana sisäpihalle. Mennessämme takaisin sisään huomasimme, että Annen, Juhan, Matjoin ja Kuisman huoneeseen paistoi aurinko. Jam rek.

Tänään saimme sitten lopulta tehtyä kertaustunnin loppuun. Tosin sen tekeminen oli hankalaa, sillä olimme kaikki väsyneitä lauantai-illan juhlimisen jäljiltä. Kotikadullamme järjestettiin baifallien (mitenhän se mahdetaan kirjoittaa) vuosittainen juhla, joka kesti koko yön. Päivä kului naisten ja miesten valmistaessa ruokaa ja laittaessa katua juhlakuntoon. Illan tullen väki kerääntyi kuuntelemaan baifallien laulua ja sen jälkeen kuuntelemaan tunteja kestävää tilaisuutta, jossa Marabou ja jotkut muut arvokkaan näköiset henkilöt kertoivat juttuja Serigne Toubasta.

Juhla oli mielenkiintoinen sukupuolten välisten roolierojen kannalta. Juhla pidettiin kadulle pystytetyssä katoksessa, jonka toiseen päähän oli laitettu pöytä Marabouta varten ja sen ympärille mattoja ja sohvia. Juhlan alussa miehet tanssivat ringissä hassunnäköisesti ja lauloivat kertomuksia Serigne Toubasta. Myöhemmin miehet istuivat matoille ja sohville milloin rukoillen, milloin kuunnellen eri puhujia. Naiset istuivat katsomossa penkeillä ja kuuntelivat. Välillä hartaustilaisuus keskeytettiin ja miehet siirtyivät tanssimaan rumpujen tahdissa. Tanssin ajan suurinosa naisista istui edelleen tuoleilla. Osa katsoi tanssia sivusta. Me suomalaiset seurasimme heidän toimiaan sivusta aamuneljään ymmärtämättä mitään wolofinkielisestä puheesta.

Ylihuomenna lähdemme Etelä-Senegalissa sijaitsevaan Casamancheen katsomaan kaunista luontoa. Sitä ollaankin kaivattu tässä kaupunkimiljöössä.

Pia

Perse edellä puuhun!

Oppitunnit ovat alkaneet sujua. Kerroimme tänään lapsille puhtaasta ja likaisesta ympäristöstä ja jätteistä ja monet lapset kuuntelivat oikeasti ja jopa oppivat jotain. Opekin kehui meitä. :) Viime viikolla tuntien vetäminen oli aika vaikeaa, kun minulla oli ääni poissa ja Pia ja Veera eivät vielä juurikaan puhu ranskaa. No, he lukivat sitten lapuista käsikirjoituksen mukaan ja oikein hyvin selvisivätkin! Jokusen kerran on mielessä käynyt, että kyllä meillä on pokkaa!! Tänne me vain tultiin vieraaseen kulttuuriin, jossa puhutaan meille vielä toistaiseksi melko vierasta kieltä. Ja nyt sitä sitten pidetään oppitunteja koulussa. Kielellä, jota ei oikein hallita ja yhteiskunnassa, jossa kaikki on aivan erilaista kuin suomessa. No, ainakin rajoja tulee rikottua ihan urakalla, mutta kyllä silti välillä mietin, että ei meidän itsetunnoissa ainakaan ole valittamista.:) No, täytyy toki mainita sellainen lieventävä seikka, että koska lapset täällä oppivat ranskaa vasta koulussa, on oppilaidemme ranskan taso kutakuinkin sama kuin minun ranskani (ja minä siis vastaan pääosin tuntiemme kielisisällöstä) ja siksi meidän tuntiemme ranska on sen tasoista, että se sopii näille lapsille hyvin..

Viime viikon naisten illassa kätilö-Pia opetti seksuaaliasioita naisille, ja vastaili heidän kysymyksiinsä, Kaijun tulkkaamana. Tällainen koulutus tulee kyllä todella tarpeeseen, voin sanoa. Tytöt olivat varsin tietämättömiä ihan perusjutuista. Jatketaan samalla teemalla varmaan jokunen torstai-ilta...

Sunnuntaina oli kolme lasten kerhoa, joissa me opetimme ympäristöjuttuja, yhdessä Omarin ja Doudoun kanssa. Se oli mukavaa, varsinkin nuorten tyttöjen opettaminen. He kun ovat täälläkin aika fiksuja, jos ei oteta huomioon sitä, että he ovat murroikäisiä. Yhden 14-v tytön kanssa tuli hieman ongelmia tunnin jälkeen.

Tänään oltiin myös toreilla ja turuilla käymässä. Ostin paljon kaikkea paikallista käsityötä, ihania vaatteita ja koruja ja seinäkankaita. Muuten tulisi kauhean huono omatunto tuhlaamisesta, mutta kun rahat menevät kaikki kuitenkin paikallisille ihmisille rehellisestä työstä. Torilla oli kyllä ihan hullu meno: pahimmillaan kimpussani oli viisi kauppiasta samaan aikaan ja yksi kiskoi oikealle ja yksi vasemmalle ja yksi tunki jotain ihmesoitinta naamaan. Special price, just for you sister! Ja kumma kyllä, tapasin tänään aika monta kauppiasta, jotka osasivat sanoa ”Mitä kuuluu?” Yhden kauppiaan sanoin, Dakarissa on tällä hetkellä liikaa suomalaisia!! Jouduimme myös huijausyritysten kohteiksi, mutta ihme kyllä kukaan ei missään vaiheessa yrittänyt varastaa meidän laukuista mitään. Meno oli välillä niin älytöntä, että sitä ei olisi kestänyt ilman hyviä nauruhermoja. Kävimme myös malilaisella marketilla, jossa oli todella kaunis suuri kauppahalli, jonka teräsrakenteet olivat ruosteessa ja jossa oli joka puolella kauheasti hämmähäkinseittejä. Taateleita, pähkinöitä, siemeniä, mausteita, kaikkea oli suurissa tai pienissä kasoissa siellä täällä. Jälleen kerran paikka, jota olisi niin kiva kuvata, mutta kun siellä oli ihmisiä! Tosi tylsää, että uskonto kieltää täällä kuvaamasta ihmisiä ilman lupaa.

Viime lauantaina olimme Goreen saarella, josta aikoinaan kuljetettiin kaikki Länsi-Afrikan orjat uuteen maailmaan. Goree on kaunis pieni saari, jossa kukat kukkivat ja kadut ovat siistejä. Orjien talossa oli pieniä huoneita, joihin on ollut ahdettuna 30 ihmistä samaan aikaan. Siellä saarella en aio käydä enää koskaan!

Olimme viime viikolla myös N’Gorin saarella, jossa sukeltelimme värikkäiden kalojen joukossa, täydellisen kirkkaassa vedessä. Jäimme saarelle myös seuraamaan auringonlaskua korkealta kalliolta, johon suuret aallot löivät lujaa ja toisella puolella paistoi kuu. Sinne uudelleen!

Elämä on siis raiteillaan. Nyt ollaan vihdoinkin terveitäkin! Tyypit ovat tulleet tutuiksi ja ollaan saatu uusia ystäviä. Kieli sujuu aina vain paremmin. Tanssitunnit on hauskoja, vaativasta opettajasta huolimatta. Ja mangot on täällä niin hyviä!

Mari

Kirjava Dakar

Santhiaba

Keskuksemme sijaitsee pienellä eläväisellä hiekkakadulla, jota reunustavat harmaat ja valkoiset kivirakennukset. Joka paikassa juoksentelee yhtenään lapsia. Seinien vieressä istuskelee nuoria ja aikuisia. Nuoret tytöt letittävät toistensa hiuksia, vanhemmat naiset istuvat nuorempien joukossa ja tutkailevat arvokkaan oloisina kadulla kulkevia ihmisiä. Jotkut ovat tulleet kadulle pesemään riisia ja vaihtamaan samalla kuulumisia ystävien ja sukulaisten kanssa. Katukuvaa elävöittävät vuohet, jotka laiduntavat kadun varsilla. Kotikadullamme on rauhallista, ja vaarallista on lähinnä lasten keskinäinen nahistelu.

Santhiaban alueella on eri perheiden välillä suuria eroja elintasossa. Jonkun kodista löytyy ikkunan kokoinen laajakuvatelevisio, toisissa perheissa taas parikymppiset lapset eivät osaa lukea. Jatkuvaa rikkaan leimaa kantava toubab ei tahtoisi myöntää itselleen, että kokee olonsa helpommaksi asunnossa, josta löytyy laajakuvatelevisio.

Uimarannat

Uimarannat ovat hämmentäviä paikkoja monta päivää Santhiabassa hikoilleelle finufinulle. Santhiabassa on jatkuvasti hiki, mutta uimarannalle mentäessä on vihdoin mahdollisuus vetää henkeä, tuntea veden ihana viileys ja huomata miten suuri osa päivittäisestä stressistä johtuu jatkuvasta kuumuudesta.

Uimarannoilla on tähän aikaan vuodesta melko vähän valkoihoisia, koska pahin turistikausi ei ole vielä alkanut. Sen sijaan paikallisia ihmisiä on paljon rannoilla uimassa, lenkkeilemässä ja pelaamassa. Naispuolisen toubabin on vaikeaa olla rannalla rauhassa. Rannat vilisevät valkoihoista naista havittelevia miehiä, joista on toisinaan raivostuttavan vaikea päästä eroon. Toisena rasitteena ovat jatkuvasti toubabin ympärillä pyörivät kauppiaat, jotka tulevat myymään kaikkea vaatteista perinnesoittimiin.

Erityisen häkellyttävä kokemus Ngorin saarella oli merenalaisen elämän seuraaminen snorkkelin avulla. Näimme mm. pallokalan, kuolleen mustekalan, lukuisia värikkäitä ja erikokoisia kalaparvia ja tietysti tolkuttoman määrän merenpohjaan painunutta roinaa.

Ydinkeskusta

Dakarin keskusta eroaa monella tavalla kaupungin laitaseuduista ja jopa monista laidemmalla olevista markkinapaikoista. Keskustaan saavuttuamme ensimmäisenä pitsi silmään se, että suurin osa keskustan liikkeiden myyjistä on ranskalaisia tai muita valkoihoisia. Tämä oli shokki usean viikon Santhiabassa oleskelun jälkeen. Kotikulmillamme nimittäin harvemmin näkee toubabia toisiamme lukuun ottamatta. Lisäksi havaitsimme vihdoin, että Dakarissa tosiaan tulee pitää laukuista kiinni. Varkaita tulee jatkuvasti vastaan ja kadulla tuntuu turvalliselta kysyä neuvoa korkeintaan poliisilta. Dakarin keskustan häiriköillä on myös omat tehokkaat tapansa vedota turistin tunteisiin. Kun kävelimme kylmästi meitä puhutelleen miehen ohi, saimme vastaukseksi: ”Te ette ilmeisesti tahdo keskustella tummaihoisen kanssa!” Noh, kolmen pienen rasistin ei auttanut muu kuin hyväksyä se, että jos tulee Afrikkaan, tapaa todennäköisesti joitakin tummaihoisia.

Dakarin keskusta toi mieleeni sen mielikuvan, mitä elättelin Pariisista, tosin tujuin afrikkalaisin maustein. Keskustassa on paljon pieniä tyylikkäitä liikkeitä, tiedostavia liikkeitä ja kulttuuria. Dakarin keskustasta tulikin mieleen Euroopan suurkaupunki, jonka rakenteista pursuaa läpi sama tunnelma, joka on vallitsevana Dakarin lähiöissä.

Ostoskeskus

Erityisen maininnan vaatii lähellä keskustaa sijaitseva ostoskeskus Casino. Casino sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella, lähellä Dakarin keskustaa. Ostoskeskuksen ympäristö on ymmärrettävästi tavanomaista Dakarin ympäristöä. Jokapaikassa risteilee kauhea määrä takseja ja Car Rapideja. Parkkipaikka on täynnä rahaa pyytäviä ihmisiä. Siellä täällä on kadunvarrella sekalaisia tavaroita sisältäviä myyntikojuja. Kuumuus on tainnuttava. Entä mitä avautuu ostoskeskuksen ovien sisäpuolelta...

Sieltä avautuu Citymarketti, tai ainakin tosi paljon sitä muistuttava paikka. Kauppakäytävässä on ihana ilmastointi. Käytävän varsilla on pikkuputiikkeja. Yksi näyttää länsimaiselta postilta, jossa myydään kortteja. Yhdessä lasiseinän takana olevassa liikkeessä myydään dvd-elokuvia ja karkkia, toisessa tavallisia Prisma-vaatteita. Kaupan sydän on suuri elintarvikemyymälä, jossa on tavaratkin samassa järjestyksessä kuin Suomen vastaavissa liikkeissä. Yhdessä paikassa on paperitarvikkeita, toisessa säilykkeitä, kolmannessa juusto- ja lihatiski ja neljännessä paikassa vaipat, deodorantit ym. hygieniatuotteet. Kaiken kukkuraksi löysin kakkuosastolta valmiskakun, jossa oli suomenkielinen pakkausseloste. Se oli tanskalainen kakku.

Minun on vaikea kuvailla sitä, miten ihanalta tuntui ostaa mangoja, gouda-juustoa, suklaata ja sokerihuurrettuja muroja.

Shell

Kilometrin päässä residenssiltämme sijaitsee Shell-huoltamo. Se on se paikka, jossa käymme liian usein ja jossa käymisen vuoksi saamme joka kerran moraalisen krapulan. Myös Shellillä on ilmastointi ja sieltä saa ostettua vessapaperia ja yleispesuainetta. Se on lähin paikka, jossa on helppo käydä rikkomassa kymppitonnin seteleitä ja valitettavasti käymme rikkomassa niitä erittäin usein. Olemme kuulleet huhun, että hinnat ovat nousseet Senegalissa rutkasti ja se näkyy myös rahankulutuksessamme. Näin me ainakin selitämme itsellemme.

Pahinta Shellillä käymisessä on se, että heti sen edestä avautuu kauppakatu, jossa on hurja määrä elinkeinoaan harjoittavia torikauppiaita ja vielä enemmän lapsia ja aikuisia pyytämässä rahaa. Tuntuu aika nololta tulla Shelliltä muovikassit pullollaan ja kävellä kaikkien rahaa pyytävien ihmisten ohi antamatta heille mitään. Eilen päätimme vähentää Shellillä käymistä ostettuamme sieltä kallista juustoa ja valmiskakun pahimpaan herkkunälkäämme.

Tori

Dakarissa on hurja määrä erilaisia markkinapaikkoja, jotka ovat täynnä pieniä kojuja. Lähellä residenssiämme, Shellin läheisyydessä, sijaitsee kauppapaikka, josta saa halpiskenkiä, todella kauniita kankaita ja kaikenlaista ruokaa. Markkinapaikalla on huumaava haju. Sitä on vaikea kuvailla, mutta olemme ristineet sen Senegalin hajuksi, koska sama haju tunkee läpi kaikkialta (jopa setelitkin haisevat Senegalille), vaikka se onkin voimakkain niissä paikoissa, joissa myydään ruokaa. Torilla pitää tingata aina ja paljon. Kauppiaat pyytävät parhaimmillaan yli puolet ylihintaa myymistään tavaroista.

Vaikuttavaa lähitorissamme on se, että kaiken markkinahumun ja ärsyttävän väkisinkauppaamisen takana on ihmisten tarve harjoittaa omaa elinkeinoaan. Tingatessa hintoja alaspäin onkin tullut monesti mietittyä sitä, millä kriteereillä päätän sen, kuinka paljon suostun maksamaan jostain tuotteesta. Järkevää ei ole välttämättä yrittää saada tavaroita niin halvalla kuin mahdollista, vaan enemminkin miettiä, mikä olisi kohtuullinen hinta juuri siitä tuotteesta. Helposti nimittäin unohtaa sen, että ostamalla torilta tavaroita, pitää samalla yllä myyjien pääelinkeinoa.

Pia

Inchallah!

Afrikka on sen verran tattunut elimistöön, että on ajantaju kadonnut. Siksipä ei tämä blogikaan ole päivittynyt. Näkyy se tartunta toisellakin tavalla, ja vatsa-antibioottikuurilla tässä ollaankin! Sillä häipyvät loiset tai pöpöt; mitkä ikinä elimistööni ovatkaan pesiytyneet. Juuri nyt muut ovat katsomassa meidän poikien jalkapallopeliä, mutta minä jäin kotiin lukemaan ranskankielistä muumikirjaa ja kirjoittelemaan tätä blogia. Mukavaa vaihtelua tämän viikon kiireisiin!

Ollaan tosiaankin tultu ja menty koko viikko. Eilen oltiin päivällä ensin Dakarin keskustassa ja käytiin mm. Ranskan kulttuurikeskuksessa. Siellä oli tarkoitus tehdä vaikka mitä, mutta istuimme lopulta yli pari tuntia yhdessä ja samassa ravintolassa, koska palvelu oli hieman hidasta. Ja melkein heti sen jälkeen vatsat pakottivat lähtemään takaisin kotiin. Matkat taittuivat paikallisilla busseilla, jotka ovat varsin hyvä matkustusmuoto. Dakarin julkinen liikenne on parissa vuodessa muuttunut todella hyvin toimivaksi. Joka paikkaan pääsee busseilla, ja niillä kulkeminen on melko halpaa, ainakin meikäläisen mittapuun mukaan. Se tuntuu täysin yhdentekevältä, että pohjissa voi olla reikiä ja iskarit ovat paskana ja muutama ikkuna siellä täällä hajalla. Henki on hyvä ja homma toimii!

Tyngän keskustareissun jälkeen mentiin synttärikutsuille, joiden päivänsankari oli 19-vuotta täyttänyt Mamedibor, kaunis nuori nainen. Siellä meitä kestitettiin ja pääsimme/jouduimme tanssimaan piirin keskellä. Tytöt olivat niin kohteliaita, että meinasivat lähteä ostamaan meille kaljaa, vaikka eivät edes itse juo. Onneksi Leena ehti estää heitä. Tytöt olivat muutenkin tosi mukavia, tulevia lääkäreitä ja lakimiehiä, eli hieman varakkaammista perheistä. He myös kertoivat projektistaan, jolla yritetään auttaa katulapsia. Nuo tytöt ovatkin siitä onnellisessa semassa, että heillä on mahdollisuus auttaa muita. Suurimmalla osalla naisista on täällä niin vähän rahaa ja niin paljon töitä, että hyvä jos ehtivät oman perheen huoltaa.

No, synttärien jälkeen lähdimme paikalliseen yökerhoon paikallisten poikien kanssa. Ajattelimme, että nyt pääsee tanssimaan oikein afromusiikin tahdissa. Lähtemisestä oli sovittu Siren ja Babacarin kanssa, mutta yhtäkkiä seuralaisia olikin kolme lisää! Ja tanssilattialta olisi toki löytynyt seuraa vielä lisää...Siellä sitten tanssimme europopin ja teknon tahdissa Tropic-nimisessä paikassa ja häädimme miehiä kauemmaksi. En ehkä tullut toiselle mantereelle tuon takia. Huumorillahan se piti ottaa...

Yhtenä päivänä olimme katsomassa jalkapalloa Dakarin suurelta stadionilta. Se oli minulle ensimäinen kerta missään matsissa koskaan (lukuunottamatta jotain pikkumatseja jonkun koulun kentällä). Eikä se ollut ollenkaan kamalaa. Meidän kylä poika Ada pelasi siellä ja teki meidän kannattaman joukkueen ainoan maalin. Valitettavasti se ei kuitenkaan riittänyt. Lisäjännitystä pelin seuraamiseen toivat taivaalta putoilevat heinäsirkat.

Tällä viikolla oli myös kaksi naisten iltaa, tiistaina ja torstaina. Tiistaina aloitimme kuudelta ja odotimme noin yhdeksään asti, eikä ketään tullut. Ihmettelimme, että eikö naisia kiinnosta. Meille kerrottiin, että naiset tekevät töitä seitsemään asti ja aikaisintaan kahdeksalta ehtivät paikalle. Naisille tarkoitetut herkut syötettiin sitten Unoa pelaaville miehille...Torstaina aloitettiin vasta kahdeksalta ja paikalle tulikin liuta naisia. Ja heitä kyllä kiinnosti. Keskustelu kävi kuumana ja välillä oli jopa pelottavaa. Naiset projisoivat meihin negatiivisia tunteitaan siitä, että heitä ei oteta riittävästi huomioon. Meille oltiin myös hieman vihaisia, kun olimme päättäneet ottaa tanssitunteja yhdeltä ammattilaiselta. Tytöt ihmettelivät miksi ei ensin kysytä keskuksen tytöiltä vaan etsitään joku ulkopuolinen. No, sovun pitämiseksi päätimme ottaa tunteja sekä ammattilaiselta että keskuksen tytöiltä. Päätimme myös muutamista yksittäisistä asioista, joilla voimme parantaa naisten asemaa ainakin täällä keskuksessa. Mutta koko tuo naiskysymys on täällä niin suuri ja vaikea, että siihen tarvitsisi yhden työntekijän pitkäksi aikaa. Meillä ei riitä aika, taidot eikä energia kun on nuo oppituntien pitämiset ja kaikki.

Kävimme yhtenä päivänä Kër Sodassa sopimassa, että aloitamme oppitunnit huomenna ja pidämme aluksi neljä oppituntia viikossa ja myöhemmin otamme sitten lisää, joko Kër Sodassa ja toisessa koulussa. Koulu oli aivan erilainen kuin suomalaiset koulu. Hienoelektroniikka puuttui ja osa luokista oli talon katolla (hyvä ilmastointi), mutta lapset olivat samanlaisia söpöjä, oppia ahmivia kirkassilmäisiä tulevaisuuden toivoja kuin suomalaisetkin lapset. Koulusta jäi oikein hyvä kuva ja sinne on kiva huomenna mennä opettamaan. Vaikka kielitaito jännittää edelleen.

Keskiviikkona olimme myös keskuksen hipin, Doudoun, pitämässä teatterikerhossa, tai oikeastaan tarkemmin sanoen ympäristöaiheisessa ilmaisutaidon kerhossa. Jatkossa tulemme pitämään sitä yhdessä Doudoun kanssa ja tulemme tekemään kaikenlaista kivaa: kierrätyspaperitaidetta, ympäristöaiheisia leikkejä, piirustuksia jne. Olimme myös seuraamassa lasten lauluhetkeä, ja se oli kerrassaan riemastuttavaa. Lapsia ei täällä missään vaiheessa opeteta häpeämään tanssia tai laulua, joten kaikki lapset hoilasivat kurkku suorana, vetivät jopa sooloja. Toiset löivät rytmiä milloin mihinkin pöydän kulmaan tai hyllyyn ja toiset nousivat pystyyn tanssimaan. Se oli niin estotonta musiikin iloa!

Tähän viikkoon mahtui myös yksi reissu yliopistolle ja torille paikallisen oppaan kera. Reissu kävi kiertoteiden kautta ja tori olikin kiinalaisten halpojen tuotteiden aarreaitta. Mietimme, mitä kaverit ja sukulaiset tuumaisiva, jos toisimmekin Afrikan-tuliaisina kiinalaisen posliinikoiran! En voi käsittää, miksi oppaamme oli ajattellut meidän olevan kiinnostuneita silkkikukista ja biletopeista!

Kaljalla käymisen lisäksi kokeilimme tällä viikolla muitakin toubab-juttuja. Olimme yhtenä päivänä isolla porukalla N’Gorin saarella upealla rannalla palmujen katveessa. Ja se oli ehkä hieman liian ihanaa, sillä sen päivän jälkeen jokainen oli valkonaama oli muuttunut helakan punaiseksi. Siellä vain oli niin kivaa, ettei raaskittu lähteä ajoissa.

Tähän viikkoon on myös mahtunut rakastuneita kissoja, geometrisesti tarkkoja naarmuja iholla (itseaiheutettuja), tapettuja hiiriä meidän huoneen lattialla, kielivirheitä, hyvää ruokaa, lasten kanssa leikkimistä, lasten torumista, erikoista senegalilaista huumoria, reilun kaupan rannekorujen ostamista laskutaidottomalta mieheltä, ravuilla säikyttelyä, huonoa palvelua patonkikaupassa, vauvojen katselemista, sähkökatkoja, sulanut jääkaappi, hyttysenpuremia ja monenmonta toubab-huutoa.

Mari

Baila baila

Vuohet päiväkävelyllä

Eilen oli tosiaan hulppea juhla ramadanin loppumisen kunniaksi, kuten Mari kirjoitti. Päivä oli yllätyksiä täynnä, kun juhlien käsite taitaa olla täällä Senegalissa vähän erilainen kuin koto-Suomessa. Päivällä syötiin juhla-ateria, jonka valmistamisessa mekin olimme auttaneet, mutta tämä tapahtui vielä arkivaatteissa, mikä ihmetytti meitä aluksi suuresti (kun oli uudet mekot ja kaikki!). Itse juhlat alkoivat liukuvalla aikataululla myöhemmin (ja saatiin me ne mekotkin sitten pukea). Luvassa ei kuitenkaan ollut suurta kokoontumista ja tanssia djembe-rumpujen tahdissa, kuten olimme kuvitelleet, vaan lähdimme Sunu Keristä joukolla vierailulle paikallisen jalkapallotähden Ada Mbayen luo. Kävi ilmi, että juhlat sujuvat niin, että ensin vieraillaan parin ystävän luona, ja sitten mennään kotiin odottamaan vastavierailuja. Minulle jäi täysin epäselväksi, miten tämä ajoitetaan niin, että kaikki eivät yritä vierailla toistensa luona yhtä aikaa, jolloin kukaan ei olisi kotona vastaanottamassa vieraita. Jouhevasti ilta kuitenkin eteni, ja lopulta päädyimme keskukseen tanssimaan ja keittelemään atayaa eli vahvaa ja vahvasti sokerista mintulla maustettua vihreää teetä. Se on namia!

Tämä vierailuperinne oli oikein hauskaa vaihtelua suomalaiseen juhlien viettoon. Täällä ihmiset asuvat niin tiiviisti, että se on mahdollista, ja lisäksi kaikki naapurit tuntuvat tuntevan toisensa, niin että kauas ei tarvitse kylään lähteä. Vieraille on tapana tarjota jotain, vaikkapa limpparia, mutta muuten ohjelmassa on vain vapaamuotoista seurustelua (ja esimerkiksi jalkapallon katsomista telkkarista...). Me vierailimme kahdessa kodissa, mikä avarsi kivasti ainakin tämän finu-finun näkemystä senegalilaisesta asumisesta. Kodit muodostuvat täällä sisäpihan ympärille ryhmittyvistä erillisistä huoneista, ja väkeä saattaa yhdessä kodissa olla paljonkin, kun monta sukupolvea asuu yhdessä.

Sananen pitää vielä sanoa tuosta juhlien valmistelusta. Kuten Mari mainitsikin, täällä naisten oletetaan tekevän kaikki kotityöt ja tästä sain pienen maistiaisen juhlia edeltävänä iltana. Kuorimista riitti, ja keskiyön tienoilla hienoisen epätoivon kourissa päätimme siirtyä Pian kanssa kadulle miesten atayankeittopaikalle jatkamaan, jos vaikka Juha voisi auttaa meitä (kuten hän sitten auttoikin). Saivatpahan siinä sitten katsella senegalilaiset miehetkin meidän puurtamista; minulle on tullut vaikutelma, että naisten työskennellessä kotona miehet hengailevat muualla eli kadulla. Kun Pian kanssa veimme monen tunnin perunan/valkosipulinkuorintasessioiden jälkeen lopen voipuneina kädet täristen ja sormet kirvellen viimeiset sipulit Babacarin kodin naisille (silloin kello yhden aikaan yöllä), heillä oli vielä kaikilla omat kuorinta-astiat edessään eikä nukkumaanmenosta tietoakaan. Ja aamulla taas ylös kokkamaan! Toisaalta, jos naisen ensisijainen rooli täällä onkin hoitaa kotia, myös miehen rooli olla osallistumatta tähän taitaa olla yhtä tarkasti rajattu. Miehen ei ole soveliasta auttaa vaimoaan kotitöissä, sillä tämä kertoisi hänen olevan vaimonsa käskyvallan alla; hän joutuisi naurunalaiseksi ja menettäisi maineensa. Kuinka kätevää.

Saimme vihdoin lisättyä kuviakin blogiin. Alla (edellisessä bloggauksessa) olevassa kuvassa esiintyvät vasemmalta oikealle Veera, Pia, Mari, meidän Pia, Anne, Kuisma ja Leena. Juuh, nyt nukkumaan ja uusia seikkailuja odottamaan.

Veera

On taas kulunut monta päivää niin ettei olla ehditty kirjoittelemaan kun on ollut välillä kone poissa käytöstä, vatsavaivoja, jännittäviä torireissuja ym. Nyt tässä kirjoittelen Abdou 5-v sylissäni. Ramadan on päättynyt ja tänään on suuri juhla. Oltiin juuri toubabitkin auttamassa ruuanlaitossa; paistettiin Pian kanssa perunoita ja sen jälkeen kypsyttelin sipuleita. Lähdin pois siinä vaiheessa kun sipulit olivat melkein kypsia ja vieressäni alettiin käristää kanaa. Onneksi kaikki eläimet teurastettiin aamuvarhaisella, jottei meidän herkkien kasvissyöjälänkkärien tarvinnut seurata sitä. Kohta sitten syödään ja sen jälkeen puetaan hienot vaatteet päälle ja sitten juhlitaan. Jospas sitä pääsis tänään vaikka tanssimaan!

Kuten ehkä arvata saattaa, ovat naiset täällä tehneet kaiken työn. Naiset kokkasivat yömyöhään miesten juodessa teetä. Itse olin silloin sängyssä vatsakivun kourissa, mutta Pia (ei meidän Pia vaan se toinen, joka on kätilö) ja Veera pilkkoivat valkosipuleita yhteen asti yöllä. Voitte kuvitella kuinka meitä feministejä ärsyttää tuommoinen!! Onneksi Juha näytti esimerkillään, että meillä päin miehetkin voivat tehdä kotitöitä. Me naiset kävimme eilen illalla myös torilla ostamassa tarvikkeet ja sekös oli jännittävää. Meitä oli kolme toubabia paikallisten naisten kanssa, kun kuljimme täpötäysiä torikatuja pitkin käsikädessä jottemme hukkaisi toisiamme. Veera joutui pitämään tarkkaa huolta lompakostaan, sillä väkirunsaat torit luonnollisestikin houkuttelevat varkaita. Itse meinasin kertaalleen jäädä auton alle, kun liikenne täällä on aina hullua, mutta Ramadanin viimeisenä yönä tavallistakin hullumpaa. Torilla oli myös kaiken maailman Saisai-miehiä (lirkuttelijoita) ja siellä tungettiin eläviä kanoja melkein naamaan kiinni. Osta kana!! Vihanneskaupassa oli niin paljon ihmisiä, että siellä ei mahtunut liikkumaan. Ja juuri siellä meillä meni noin puoli tuntia. Sain siellä allergiakohtauksen kun ilmassa leijui ties mitä pölyä. Onneksi meillä oli ihanana suojelijana 18-v Nabu, joka kyllä kärsi koko illan hienon tukkalaitteen aiheuttamasta pääkivusta.

Kaikilla muillakin naisilla on täällä hienot kampaukset ja uudet vaatteet on teetetty juhlaa varten. Kontrasti torilla oli melkoinen: kaikki on yhtä melko likaista kaaosta ja haju on todella voimakas, mutta kuitenkin ihmiset kulkevat siellä viimeisen päälle laitettuina! Itse olen viime aikoina tuntenut itseni melkoiseksi homssuksi, kun kuljen vain joku huivi päässä ja normaaleissa vaatteissa. No, tänään saa sitten laittautua uuteen vartavasten teetettyyn pukuun. (Kuvia seuraa perästä.)

Tämä viikko on kulunut melko rauhallisesti, sairastaessa ja kieltä oppiessa. On myös ollut epävirallinen naistenilta, jossa tytöt mm. räppäsivät meille. Ollaan käyty rannalla, jossa hypittiin suuriin aaltoihin. On ollut dramaattisia kielivirheitä, kun ranska ei meiltä ihan täysin vielä luonnistu. Piasta on tullut lettipää. On autettu laastaria ja muuta apua tarvitsevia lapsia ja ollaan leikitty piirileikkiä ja pidetty sylissä Abdoua ja Mamafatouta. Ensi viikolla pitäisi luvassa olla lasten teatterikerhoa, naisteniltoja, rantareissua ja kaikkea muuta kivaa.
Nyt toimisto on täynnä ihmisiä. Täytynee mennä syömään.

Mari

Mita me taalla sitten tehdaan

Kuten Veera kirjoitti, elama on tosiaan lahtenyt sujumaan uudessa maassa ja yhteisoasumuksessa koko ajan paremmin ja paremmin. Ja pitaa viela itsekin mainita, etta ilman aina uskomattoman avuliasta ja positiivista Mbaraa taalla olo olisi paljon hankalampaa. On kivaa, kun meilla on yhteinen kaveri johon voi luottaa ja joka pitaa toubabin puolta tukalan paikan tullen.

Meilla oli eilen ensimmainen projektikokous. Keraannyimme Sunu Kerin sisapihalle rinkiin, josta teki hupaisan se, etta toisella puolella rinkia istuivat senegalilaiset miehet ja toisella puolella suomalaiset naiset. Saannonmukaisuuden rikkoi ainoastaan yksi suomalainen mies. Jos kokoukseemme olisi yhtakkia tupsahtanut biologi, joka ei ole koskaan ennen nahnyt ihmista, se olisi paatellyt todennakoisesti etta Juha on mutantti.

Kokouksesta jai tosi hyva mieli ja se eteni loistavasti. Hakellyin moneen otteeseen paikallisten huomaavaisesta ja kuuntelevasta keskustelukulttuurista. Itseani huojensi erityisesti se, etta kokouksessa pystyi puhumaan englantia koska Souleiman tulkkasi jatkuvasti ranskasta ja wolofista englantiin. Kokous selvensi tosi paljon sita mita alamme taalla tekemaan, vaikka kysymyksia jai edelleen.

Nyt siis juhlallinen vastaus kaikille niille ihmisille, jotka saivat vastaukseksi vain sekavaa muminaa kysyessaan minulta ennen matkaa, etta mita me siella Senegalissa sitten oikein tehdaan. Sovimme siis, etta menemme nyt aluksi yhteen kouluun opettamaan ymparistoasioita lapsille. Tama vaatii meilta kuulemma tarkkaa suunnitelmaa tuntien sisallosta, silla koulun rehtori tahtoo tietaa etukateen tarkasti mita tunnit sisaltavat. Tama erityisesti siksi, koska jatkamme edeltajiemme tyota ja opetamme siis samoja aihealueita kuin he viime kevaana. Puhumme siis esim. ilmastonmuutoksesta. Kun opettaminen alkaa sujua, menemme pitamaan tunteja myos toiseen kouluun.

Ramadanin jalkeen taalla jatkuu kolme lasten kerhoa jotka ovat jaettu ikaryhmittain. Nama kerhot elavat ja voivat hyvin senegalilaisten vetamana. Menemme niihin kuitenkin mukaan ja pidamme siella samoja ymparistokasvatustunteja kuin koulussa ja lisaksi vedamme teatteriharjoituksia ja kaikenlaista askartelujuttua. Teemme esim. uusiopaperia ja uusiopaperiperiaatteella naamareita. Siita tulee varmasti mahtavaa.

Meidan oli tarkoitus myos laittaa pystyyn naisten kahvila, mutta se osoittautui pitkallisemmaksi ja hankalammaksi projektiksi kuin mihin me ehka pystymme kolmessa kuukaudessa. Paikkaa kahvilalle on kuulemma hankalaa loytaa taalta ja vuokra voi olla liian korkea. Yksi mahdollisuus on kunnostaa Albertin kotoa yksi huone kahvilaa varten, mutta talla hetkella siina on asukas ja lisaksi pitaa ottaa selvaa siita, miten paljon kahvilan perustaminen vaatii rahaa yhteensa.

Lisaksi aiomme pitaa naistenillan kaksi kertaa viikossa. Talloin keskuksen alakerta on kokonaan naisten kaytossa jolloin heilla on enemman tilaa tanssia ym. Naisten illoista olen henkilokohtaisesti erittain innoissani, silla paikalliset naiset ovat loistavaa sakkia ja he tosiaan osaavat pitaa hauskaa.

Tahan astisten kokemusten mukaan myos lasten kanssa on ihanaa touhuta kaikkea vaikka kielitaito onkin tosi puutteellinen. He nayttavat lahtevan mukaan kaikenlaisiin leikkeihin ja juttuihin tosi helposti ja oppivan jopa suomenkielisia laululeikkeja ihan hujauksessa. Ikimuistoinen hetki oli se, kun opetimme pikkuisille Piiri pieni pyorii -leikin. Leikimme sita ensin parin lapsen kanssa ja kun he sisaistivat sen, piiri laajeni hujauksessa vajaan kymmenen lapsen piiriksi, eivatka lapset olisi lopettaneet ellei Mbara olisi kyllastynyt ja alkanut vetaa uutta leikkia.

Nyt odotan siis vain projektien alkamista. Tuntuu tosi hyvalta saada paiviin ja viikkoihin jonkinlainen rytmi, jonka mukaan voi elaa. Ramadanin aika on leppoisaa, mutta suuremmissa maarissa taman leppoisuuden keskella alkaa toivoa strukturoitua ohjelmaa. Niinpa siis olemme onnistuneesti jarjestamassa sita itsellemme ja nahtavasti kovin monelle muullekin.

Pia

Erilaista elamanmenoa

Relattu tosiaan ollaan, kuten Mari kirjoitti ja nyt pikkuhiljaa se alkaa tosiaan myos tuntua relaamiselta, kun kuumuus ei enaa vie kaikkia voimia. Ensimmaisina paivina piti aina ottaa ainakin tunnin lepo jo pienen kaupungilla kavelyn jalkeen, kun hiki vaan valui noroina pitkin selkaa ja naamaa ja vahan valia heikotti.

Yha uudestaan minuun tekee suunnattoman vaikutuksen se, kuinka ystavallisesti paikalliset suhtautuvat meihin, vaikka olemme tulleet tanne rikkaina toubabeina, joista ainakin allekirjoittaneen kielitaito on viela varsin hakusessa. Ihmiset ovat kuitenkin niin kohteliaita, etta kieli-itsetuntoa on helppo kohentaa kun juuri kukaan ei korjaa virheita vaan kaikki nyokyttelevat ymmartavaisesti ja vaikuttavat ihan oikeasti ymmartavan juuri sen, mita on halunnutkin sanoa. Jalkeenpain sitten huomaan esimerkiksi kayttaneeni futuuria perfektin sijaan tai muuta yhta epamaaraista. =) No, onneksi on viela aikaa opetella puhumaan très bien français !

Yhteison sosiaalisuus ja keskinainen solidaarisuus on myos suomalaisesta nakokulmasta jotain uutta ja ihmeellista. Tuntuu, etta omasta ollaan aina valmiita antamaan myos muille ja vieraanvaraisuus on hyvin tarkeaa. Muun muassa keskuksen johtajan Babacarin sukulaispoika Mbara tarjosi yksi paiva niin innokkaasti minulle cafe toubaansa ja palaa patongistaan kavellessani kadulla ohi hanen syodessaan, etta en hennonnut kieltaytya, vaikka cafe touba ei varsinaisesti ole suosikkiherkkuni taalla. Cafe touba on jonkinlaista kahvia, jossa on todennakoisesti suunnilleen puolet sokeria. Nain ramadanin aikaan sita juodaan yhdessa kadulla aina tasan iltaseitsemalta, jolloin muslimit taas syovat ja juovat pitkan kuuman paastopaivan jalkeen.

Kyseinen Mbara on muutenkin ollut meidan oma enkelimme taalla, aina paikalla auttamassa ja kulkemassa kanssamme kaupungilla, mika ei valttamatta ole aina kovin palkitsevaa 19-vuotiaalle miehenalulle. Tai ehka han pitaa siita, kun me tytot kiljahtelemme ihastuksesta yha uusissa ja uusissa kangaskaupoissa...Hyva esimerkki tyypillisesta mbaramaisuudesta on myos esimerkiksi, kun tanaan paikalliset tytot tekivat Pialle letit, eika han tiennyt, etta hanella olisi etukateen pitanyt olla mukana kumilenkit lettien paihin. Ja puff, Mbara ilmestyy paikalle ja kay ostamassa Pialle kumilenkit. Tuntuu, etta emme varmaan mitenkaan osaa arvostaa hanen hyvantahtoisuuttaan tarpeeksi, vaikka yritys onkin kova. Mutta se talta eraa, pian alkaa ensimmainen naistenilta keskuksessa meidan retkueemme taalla ollessa; kenties seuraavassa bloggauksessa siita lisaa.

Veera

Jamm rek!

Pia kiteytti hauskasti meidan reilimatkamme oleelliset ja epaoleelliset jutut jo , joten Veera ja mina voimme kirjoittaa siita, mita paassa liikkuu nyt kun olemme taalla vaarinpain olevan kuun alla. No , ensiksikin lapset ovat juuri niin sopoja kuin kuvittelimmekin, tai ehka sopompia. He tulevat kattelemaan kohteliaasti, vaikka kesken leikin. Ensin saattavat olla hieman ihmeissaan ja huutavat toubab (valkonaama), mutta sitten ryntaavat luo. (Voin myohemmin laittaa kuvia tanne; nyt niita ei viela ole kauheasti, koska kuvaamiseen pitaa aina pyytaa lupa.) Ihmiset ovat taalla aivan ihania ja kattelevat aina kaikkia, paitsi jotkut miehet, jotka eivat uskonnon takia saa koskea naisiin. Kadulla huudellaan Ca va ja Nanga def kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja vastaus on aina, etta hyvaa kuuluu, vaikka perheenjasen olisi kuoleman kielissa.

On kivaa kun mina ymmarran ihmisia, eli minun ranskani ei olekaan ihan niin huonoa kuin luulin! Huonoa kylla, muttei toivotonta. Pia ja Veera oppivat myos koko ajan lisaa. Se onkin taalla helppoa, kun niin monet puhuvat ranskaa ja niin harvat englantia. Ja kaikki ovat koko ajan opettamassa. Joidenkin puheesta en meinaa saada mitaan selvaa, mutta varmaan ajan kanssa opin. Kielen oppiminen on NIIIN hauskaa.

(Valihuomautus: tama nappis on hieman erikoinen; kun monet kirjaimet ovat vaihtaneet paikkaa keskenaan, ja esim. valiviivaa en ole loytanyt viela mistaan. Lisaksi taalla on nyt niin paljon ihmisia, etta nettivuoroa joutuu odottamaan pitkaan.)

Torilla kayminen on taalla aika kokemus, hyvassa ja pahassa. Lihatiskien haju on jotain sanoinkuvaamatonta. Ihmisia on joka puolella. Autot meinaavat ajaa paalle. Kaikki on niin erilaista kuin kotosuomessa. Me ostimme torilta hienoja kankaita pukuihin, jotka teetamme Ramadanin loppumisen vuoksi pidettavaan juhlaan, jossa ilmeisesti mekin saamme senegalilaiset nimet. Babsku ja muut saivat eilen muhkeat naurut, kun me kerroimme meidan sukunimemme, koska ne paattyvat kananmunaa tarkoittavaan nen tavuun, eli ihan hyva, etta saamme uudet nimet.;)

Meidan kanssa ylakerran kaislamajassa asustaa taiteilijaperhe, eli meita on 7 henkea pienessa tilassa. Lisaksi kamppiksina on liuta hiiria, jotka kylla onneksi ovat ihan terveen nakoisia. Torakoita on myos kiikutettu ulos jo monta uljasta yksiloa. Muuten paikka on kylla ihan viihtyisa ja alkaa nain muutaman paivan jalkeen tuntua jo ihan kodilta. Meilla on taalla keskuksessa myos suihku, mika on ihan luksusta. Siita tulee ihanan virkistavaa kylmaa vetta. Taalla on myos luksuksena lansimaalainen vessanpontto, joka ei kyllakaan veda...eika silla voi oikein aina istuakaan...niin no...

Me olemma totelleet Johannan kaskya olla tekematta mitaan hommia ekalla viikolla ja itse asiassa aika venyy viela hieman, koska ramadan loppuu viikon paasta ja ennen sita kukaan paikallisista ei jaksa tehda mitaan. Ja ihan keskenamme emme voi mitaan oppitunteja ym. vetaa. Nyt ollaan siis tosiaankin vain relattu ja tutustuttu ihmisiin ja paikkoihin. Eilen oli paikallisten tyttojen kanssa tanssitunti, joka kylla muuttui riehakkaaksi valokuvaussessioksi, kun Veera vetaisi kameran esiin. Tanaan kaytiin aivan ihanalla rannalla, missa oli palmuja ja hiekkaa ja simpukoita ja kaikkea. Oli niin ihanaa! Rantalomallako tassa ollaankin...

Mari

Matkustusviikko

Urhean ja selvasti selviytymisvaistoisen kolmikon reilimatka Euroopan halki ja lentomatka Atlantin yli on nyt ohi ja on aika aloittaa elama Dakarissa. Kerronpa kuitenkin aluksi reilimatkastamme.

Lahdimme Suomesta 26.9 laivalla Ruotsiin. Tunnelma oli melko sekava, mutta onneksi Marin pastasalaatti oli hyvaa ja huumori alusta asti riittavan heikkotasoista rentouttamaan hermostuneen kolmikon tunnelmaa. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Kapelskarista Tukholmaan bussilla ja sielta junalla Hampuriin. Junamatka oli rattoisa. Tutustuimme Saksaan menevassa junassa saksalaiseen sosiologianopiskelijamieheen, australialaiseen naiseen hanen koiransa kera ja kanadalaiseen mieheen, joka oli muuten vain mukava. Kuuden hengen voimin puksuttelimme halki Tanskan aina Hampuriin saakka. Ylimaaraisia jannityselementteja junamatkaan toi junan myohastyminen Tanskasta Saksaan kulkevalta lautalta. Ongelmana oli siis, ettemme valttamatta ehtisi Hampurista Pariisiin menevaan yojunaan ja joutuisimme etsimaan Hampurista yopymispaikan. Ongelma toi mieleen kotoiset Pendolinot ja niiden mukanaan tuomat yllatyselementit.

Kaikeksi onneksi saksalainen matkakumppanimme pyysi kondyktooria ottamaan yhteytta Hampurin rautatieasemalle, jotte siella saataisi tieto matkustajista, jotka yrittavat ehtia Pariisin junaan. Pariisin juna siis lopulta odotti meita reilut puoli tuntia ja paasimme nukkumaan niskat jumissa junan kabiinivaunuun. Tuona kolisevana yona paatin suositella kaikille reppureissaajille oman peiton mukaanottamista makuupussin sijaan. Se luo valtavasti tuttuuden tuntua omituisiinkin uniolosuhteisiin. Lisaksi se mahtuu hyvin suurehkon makuupussin pussiin.

Seuraavana aamuna saimme tulikasteen siihen, millaista on olla omillaan englantia taitamattomien keskuudessa. Yritimme ostaa heti Pariisiin saavuttuamme junaliput Lissaboniin, mutta valitettavasti meita auttoi virkailija, joka osasi heikosti englantia ja ymmarsi huonosti epataydellista ranskaa. Saimme aluksi kuulla, etta kaikki interrail paikat ovat loppu seuraavalta ja sita seuraavalta paivalta. Pitkallisen setvimisen jalkeen virkailija kertoi meille, etta Pariisin junaliikenne on lakossa eika tieda milloin lakko loppuu. Yksi tulkintamme tasta oli se, etta virkailija ei enaa jaksanut kommunikoida kanssamme. Viela pidemman tonttoroinnin jalkeen paadyimme nimittain toiselle Pariisin juna asemalle, josta meille myytiin liput Irunin kautta Lissaboniin. Episodin jalkeen mielessani liikkui vain yksi lausahdus ensin mainitulle virkailijalle

Madame, ITE JOUTAISIT LAKKOON.

Pariisissa oli muutoin kaikin puolin hurmaavaa. Kolmikkomme kunnostautui jatkuvasti entiseen tapaan huonolla huumorilla, kavimme Notre Damessa, kerasimme runsaasti huomiota kansallisuutemme, ranskan taitojemme ja suurten rinkkojemme ansiosta. Lisaksi huomasimme, etta maailmalla on paljon ihmisia, jotka fanittavat Suomea oikein urakalla. Kansallinen itsetuntomme nousi kohisten. Kuokka ja Jussi, niin, niin..

Seuraavana iltana jatkoimme yojunalla Espanjaan, Iruniin. Junan penkissa oli ikava nukkua ja lisaksi samassa vaunussa oli kaksi holisevaa espanjalaista miesta ja yksi kuorsaava kanssamatkustaja. Paatin siis vaihtaa vaunua ja uudessa vaunussa vaivuin lopulta syvaan uneen. Tunnin kuluttua kuulin kuitenkin unen lapi vaimeana Marin hataantyneen aanen, joka kehotti minua heraamaan heti ja juoksemaan takaisin omaan vaunuun. Juostuani peitto kainalossa, pelkat villasukat jalassa ulkokautta toiseen vaunuun, tajusin, etta vaunu, jossa olin nukkunut oli jaamassa toiselle asemalle. Kiitos siis Marille siita, etten jaanyt itsekseni ilman kenkia ranskalaiseen pikkukaupunkiin.

Irun oli aivan uskomattoman suloinen pikkukaupunki, jonka sisalla oli vielakin suloisempi historian kehto nimelta Honduribia. Sita on vaikea kuvailla ja siita voi vain sanoa Marin sanoin, etta siina on kyla, jossa koiratkin hymyilevat. Honduribiassa ei ollut ainuttakaan rumaa taloa, ei juurikaan turisteja, paljon kauniita puutarhoja ja kukkia ja valtavan avuliaita ihmisia, vaikkei kukaan tapaamistamme puhunut lahes sanaakaan englantia. Koska meilla ei ollut yhteista kielta, avuliaat irunilaiset saattoivat meita eri paikkoihin, jotta loysimme perille. Viivyimme Irunissa vain paivan ja matkustimme sitten taas niskat jumissa yojunalla Lissaboniin.

Lissabonissa yovyimme aivan mielettoman hyvassa hostellissa nimelta Easy Hostel. Siella yksinkertaisesti kaikki toimi. Lisaksi saimme sattumalta kamppikseksemme nuoren belgialaisen psykologin. Lissabonissa oli myos maailman paras kasvisravintola, Megavega. Hatkahdytimme ravintolan pitajaa syomalla todella paljon ja ravintola puolestaan hatkahdytti ainakin minua automaattisesti rullautuvalla vessan istuimen suojuksella. Loppumatkasta havaitsin myos, etta jos lissabonilainen taksikuski tuskailee, ettei paase ajamaan kovempaa edessa olevien autojen tahden, ei pida sanoa

Its okay, just relax.

Lissabonilainen taksikuski kasittaa nimittain taman niin, etta hanen pitaa kaasuttaa lisaa.
Naiden sanojen saattelemana paadyimme lopulta onnellisesti Lissabonin lentoasemalle ja sielta sitakin onnellisemmin Dakariin.

//Pia