Mita me taalla sitten tehdaan

Kuten Veera kirjoitti, elama on tosiaan lahtenyt sujumaan uudessa maassa ja yhteisoasumuksessa koko ajan paremmin ja paremmin. Ja pitaa viela itsekin mainita, etta ilman aina uskomattoman avuliasta ja positiivista Mbaraa taalla olo olisi paljon hankalampaa. On kivaa, kun meilla on yhteinen kaveri johon voi luottaa ja joka pitaa toubabin puolta tukalan paikan tullen.

Meilla oli eilen ensimmainen projektikokous. Keraannyimme Sunu Kerin sisapihalle rinkiin, josta teki hupaisan se, etta toisella puolella rinkia istuivat senegalilaiset miehet ja toisella puolella suomalaiset naiset. Saannonmukaisuuden rikkoi ainoastaan yksi suomalainen mies. Jos kokoukseemme olisi yhtakkia tupsahtanut biologi, joka ei ole koskaan ennen nahnyt ihmista, se olisi paatellyt todennakoisesti etta Juha on mutantti.

Kokouksesta jai tosi hyva mieli ja se eteni loistavasti. Hakellyin moneen otteeseen paikallisten huomaavaisesta ja kuuntelevasta keskustelukulttuurista. Itseani huojensi erityisesti se, etta kokouksessa pystyi puhumaan englantia koska Souleiman tulkkasi jatkuvasti ranskasta ja wolofista englantiin. Kokous selvensi tosi paljon sita mita alamme taalla tekemaan, vaikka kysymyksia jai edelleen.

Nyt siis juhlallinen vastaus kaikille niille ihmisille, jotka saivat vastaukseksi vain sekavaa muminaa kysyessaan minulta ennen matkaa, etta mita me siella Senegalissa sitten oikein tehdaan. Sovimme siis, etta menemme nyt aluksi yhteen kouluun opettamaan ymparistoasioita lapsille. Tama vaatii meilta kuulemma tarkkaa suunnitelmaa tuntien sisallosta, silla koulun rehtori tahtoo tietaa etukateen tarkasti mita tunnit sisaltavat. Tama erityisesti siksi, koska jatkamme edeltajiemme tyota ja opetamme siis samoja aihealueita kuin he viime kevaana. Puhumme siis esim. ilmastonmuutoksesta. Kun opettaminen alkaa sujua, menemme pitamaan tunteja myos toiseen kouluun.

Ramadanin jalkeen taalla jatkuu kolme lasten kerhoa jotka ovat jaettu ikaryhmittain. Nama kerhot elavat ja voivat hyvin senegalilaisten vetamana. Menemme niihin kuitenkin mukaan ja pidamme siella samoja ymparistokasvatustunteja kuin koulussa ja lisaksi vedamme teatteriharjoituksia ja kaikenlaista askartelujuttua. Teemme esim. uusiopaperia ja uusiopaperiperiaatteella naamareita. Siita tulee varmasti mahtavaa.

Meidan oli tarkoitus myos laittaa pystyyn naisten kahvila, mutta se osoittautui pitkallisemmaksi ja hankalammaksi projektiksi kuin mihin me ehka pystymme kolmessa kuukaudessa. Paikkaa kahvilalle on kuulemma hankalaa loytaa taalta ja vuokra voi olla liian korkea. Yksi mahdollisuus on kunnostaa Albertin kotoa yksi huone kahvilaa varten, mutta talla hetkella siina on asukas ja lisaksi pitaa ottaa selvaa siita, miten paljon kahvilan perustaminen vaatii rahaa yhteensa.

Lisaksi aiomme pitaa naistenillan kaksi kertaa viikossa. Talloin keskuksen alakerta on kokonaan naisten kaytossa jolloin heilla on enemman tilaa tanssia ym. Naisten illoista olen henkilokohtaisesti erittain innoissani, silla paikalliset naiset ovat loistavaa sakkia ja he tosiaan osaavat pitaa hauskaa.

Tahan astisten kokemusten mukaan myos lasten kanssa on ihanaa touhuta kaikkea vaikka kielitaito onkin tosi puutteellinen. He nayttavat lahtevan mukaan kaikenlaisiin leikkeihin ja juttuihin tosi helposti ja oppivan jopa suomenkielisia laululeikkeja ihan hujauksessa. Ikimuistoinen hetki oli se, kun opetimme pikkuisille Piiri pieni pyorii -leikin. Leikimme sita ensin parin lapsen kanssa ja kun he sisaistivat sen, piiri laajeni hujauksessa vajaan kymmenen lapsen piiriksi, eivatka lapset olisi lopettaneet ellei Mbara olisi kyllastynyt ja alkanut vetaa uutta leikkia.

Nyt odotan siis vain projektien alkamista. Tuntuu tosi hyvalta saada paiviin ja viikkoihin jonkinlainen rytmi, jonka mukaan voi elaa. Ramadanin aika on leppoisaa, mutta suuremmissa maarissa taman leppoisuuden keskella alkaa toivoa strukturoitua ohjelmaa. Niinpa siis olemme onnistuneesti jarjestamassa sita itsellemme ja nahtavasti kovin monelle muullekin.

Pia