Keikutusta

Gëj naa le gis. Taas pitkästä aikaa. Palailimme lomaltamme jo tuossa perjantaina, mutta aikaa tai energiaa blogin kirjoittamiseen ei vielä ole ollut. Nyt kun tanssiopettajamme näyttää unohtaneen meidän tämänpäiväisen tunnin, on minulla aikaa hieman rustailla. Paluumme Dakariin on ollut mukava, kun tältä viikolta oppitunnit on peruttu koeviikon vuoksi. Olemme lähinnä nukkuneet, pesseet pyykkiä, opettaneet lapsille ja aikuisille ilmastonmuutoksesta ja keskustelleet (taas!) miesten kanssa seksuaaliasioista, perhekoosta, tasa-arvosta ym. Lisäksi olemme syöneet rannalla salmiakkia, jota Pian täti toi tullessaan. Nami! Tultuamme takaisin, saimme myös kuulla, että Dakarissa on ollut mellakoita (taloja vähän sytytelty, ikkunoita hajotettu jne.), koska hallitus on päättänyt ettei kadulla saa enää tehdä kauppaa ilman toripaikkaa- ja lupaa. Tämä luonnollisestikin vie elinkeinon lukemattomalta määrältä jo ennestään köyhiä ihmisiä. Ei ihme, jos vähän ärsyttää. Yhteiskunnallisen pohdinnan sijaan seuraavassa kuitenkin kertomus mielenkiintoisesta, mutta kuluttavasta matkasta Casamancessa Senegalin eteläosassa, Gambian alapuolella. Matkaseuranamme oli taiteiliperhe, eli Anne, Juha, Matjoi (12-v) ja Kuisma (8-v).

Matkamme alkoi pari viikkoa sitten tiistaina, jolloin lähdimme Wilis-nimisellä paatilla Dakarista kohti Ziguenchoria, joka on Casamancen jokisuistossa sijaitseva ”pääkaupunki”. Jolla, jolla matkasimme oli ihan eurooppalaiset turvastandardit täyttävä oiva paatti, jossa oli paljon vartijoita. Tämä täkäläisestä tasosta poikkeava laatu johtuu siitä, että Wilisin edeltäjä, Joola, upposi muutama vuosi sitten tappaen 2000 ihmistä. Se oli silloin liian täynnä, eikä pelastusveneitä ollut läheskään tarpeeksi. Nyt on hieman paineita hoitaa hommat hyvin ja saada matkustajat määränpäähänsä elävinä. Matkalla jokisuistossa näimme lentokaloja ja delfiineitä.

Laivassa minulla oli hieman hassu olo ja vähän massu kipeä, ja tiesin että se ei voi olla merisairautta, koska minä en koskaan ole merisairas. Kun saavuimme määränpäähän ja lähdimme etsimään yöpaikkaa ihmettelin kun en oikein olisi jaksanut kävellä. Hostellin löydettyämme totesin, että kuume pitää mitata. Ja kyllähän sitä oli! Pia ja Veera hakivat paikalle lääkärin, joka totesi, että eiköhän tuo malariaa ole. Sain lääkkeet ja tiedon, että paikallinen sairaala on sitten niin hirveä, että sinne ei voi mennä. Lääkäri oli tosi mukava, ja kertoi minulle espanjalaisesta miehestä, joka oli minun tilanteessani alkanut itkemään. Minua ei kyllä kauheasti pelottanut, koska tunne nimeltä pelko ei sovi tänne Afrikkaan, ainakaan minun päähäni. Mietin, että pakko vain sairastaa hotellilla ja parantua, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. No, kävi ilmi ettei se malaria minun ikäiselleni ja kokoiselleni ihmiselle nyt niin kauhea ole. Yhden yön aikana kuume jo lähti laskuun ja seuraavana päivänä olin jo oikeastaan tolpillani. Parin päivän päästä siitä olin jo tekemässä batiikkitaulukauppaa tiukan tädin kanssa. Malaria pikkukylässä, jossa on vain yksi lääkäri ja sairaala, johon ei voi mennä...c’est pas grave! Vähän vakavampaa se oli Matjoille, joka on kuitenkin vielä lapsi. Nyt hänkin on jo kunnossa, mutta täytyy sanoa, että perhanan sisukas tyttö!

Ensimmäisten lomapäivien ajan emme siis juuri kokeneet Casamancen ihanuuksia, mutta onneksi tutustuimme todella mukaviin ihmisiin, jotka kyllä ihmettelivät, miksi suomalaiset ovat niin sulkeutuneita...Tämä kysymys seurasi viisi minuuttia sen jälkeen kun olin kertonut sairastavani malariaa. Täällä päin maailmaa pitäisi aina hymyillä ja olla iloinen, vaikka vatsaa vääntäisi hullun lailla.

Matkamme ensimmäinen kaupunkin oli siis Ziguenchor, pieni kylä, jonka asukkaat rakastavat rauhaa. Kadulla näkyi toki kiväärein varustettuja sotilaita, perintönä levottomuuksista, joita Casamancessa on ollut, ei niin kauan sitten. Casamancessa on joukko separatisteja, jotka ovat taistelleet alueen itsenäisyyden puolesta vielä tämän vuosikymmenen puolella. Gambian ja Casamancen rajalla on kerran siepattu toubabeja, taisteluja on käyty ja mm. maamiinat ovat olleet suosittuja. Casamancessa onkin monia alueita, joilla kulku on kielletty miinojen takia. Tietenkään mikään ei ole ohi, sillä itsenäisyyttä ei ole tullut. Siksi alueella matkustaminen on hieman riskaabelimpaa kuin vaikkapa Raumalla käyminen, mutta kuitenkin varsin turvallista. Casamancen rauhaa rakastavien ihmisten ja kuvankauniin luonnon keskellä sota tuntui todella kaukaiselta ajatukselta. Alueen ihmisillä on kuitenkin vahva oma identiteetti ja halu erottua muusta Senegalista. Kaikki siellä tapaamamme ihmiset rakastavat kotipaikkaansa ja vihaavat Dakaria. Casamance voi todella paljon paremmin kuin muu maa ja siellä ei nälkää nähdä. Ruokaa tippuu puista ja jokaisella perheellä on varaa pitää eläimiä (söpöjä luomupossuja ja -vuohia:). Ei ihme, että Casamancelaiset haluavat itsenäisyyttä. Ziguenchor-nimisestä kaupungista jäi käteen ihmisten sähköpostiosoitteita, batiikkitauluja (tosin vasta paluumatkalla) ja kokemus siitä, millainen tauti on malaria. Siitä matka jatkui onneksi hieman iloisemmissa merkeissä.

(Pia ja Veera jatkavat tekstiä kertoen muista kohtaamistamme kaupungeista, ihmisistä ja hotellien vessoista.:)
Mari