Pienta ja suurta maailmaa

Terveiset viimeisen kerran taalta Senegalista ! Lahden lauantain ja sunnuntain valisena yona Lissabonin ja Lontoon kautta Suomeen. Kotiin tulo tuntuu oikein mukavalta, mutta lahto ja hyvastien jatto ovatkin sitten ikavampia, puhumattakaan vuorokauden kestavasta matkasta lentokoneella, yksin. No, otan sen rennosti, niin eikohan se siita. Yritan myoskin pitaa itseni kiireisena nama viimeiset paivat, jottei tarvitse vain istua keskuksessa miettimassa lahtemista. Eilen olimme Johannan ja Coumban kanssa Ile de Madeleinella, joka on on todellakin aivan ihana paikka. Coumban, kuten monen muunkin paikallisen, mielesta paikassa ei ole mitaan ihmeellista : pelkkaa karua luontoa, kivia, laguuni, lintuja…ei mitaan tekemista. Suurkaupungin melun, saasteiden, saisaiden ja ylipaataan kaikenlaisen ylipursuavuuden rasittamalle ihmiselle tuollaiset paikat ovat paratiiseja, joissa sielu lepaa. Sen sijaan Dakarin keskustan perjantai-iltapaivan halina ei ole heikkokermoisille, ja sinne mina olen tanaan menossa. No, enhan olekaan heikkohermoinen. Olemme menossa Leenan kanssa viela viime hetken tuliaisostoksille ja sen jalkeen syomaan Ranskan kulttuurikeskukseen. Sitten yolla menemme keskuksen tyyppien kanssa yhdessa eraaseen yokerhoon mbalax-keikalle. Huomenna on sitten vuorossa rantareissu isolla porukalla. Keskiviikkona pistimme kirjaston lapset piirtamaan kuvitusta Mauri Kunnaksen Koirien kalevalan wolofin kieliseen kaannokseen. Piirustuksista tuli ihan hienoja, joten eikohan niista kuvitusta saada. Keskiviikkona oli myos viimeinen kerho lasten kanssa. Teimme loppuun viime viikolla aloittamamme paperimassamaapallot. Lasten maailmoista tuli hieman erikoisia : jollakin Afrikka vei puolet maapallosta, joidenkin planeettoja koristi suuri tuntematon punainen manner, joillakin puolet pallosta oli sinista ja puolet muita vareja. Mais c’est pas grave ! Hauskaa oli joka tapauksessa. Kerhon jalkeen pidimme pienen juhlan, jossa tarjosin kekseja ja limua ja yritin kysella, mika on ollut kerhoissa kivointa ja mika ei. ‘Kaikki on ollut kivaa ja sina olet kiva ja Doudou on kiva ja kaikki on kivoja !!!’, oli vastaus. Naisten illassa eilen puhuttiin naisten oikeuksista, mutta mina lahinna kuuntelin, enka oikeastaan edes yrittanyt sanoa mitaan mihinkaan runsaiden ja kovaaanisten kommenttein valiin. Desibelit nousivat varmasti yli suositusten ja kadet heiluivat ympariinsa. Niin paljon negatiivisia tunteita taman yhteiskunnan epatasa-arvoisuus naisissa herattaa. Enka yhtaan ihmettele ! On kuitenkin todella hyva, etta naista tytoista loytyy tietamysta ja intoa, ehkapa jonain paivana myos keinoja muuttaa asioita. Yksikin ystavistani haluaisi kovin opiskella juristiksi ja ryhtya ajamaan naisten asiaa. Aika nayttaa, paaseeko han toteuttamaan tata unelmaansa. Talla viikolla olen myos kaynyt monia tarkeita keskusteluja ihmisten kanssa ja niita aion kayda viela lahtohetkeen asti. Taalta loytyy paljon avoimia ihania ihmisia, jotka ovat kiinnostuneita keskustelemaan toisista kulttuureista, uskonnoista, ihmisista, politiikasta ja kaikesta muusta. Joidenkin kanssa aion pitaa yhteytta myohemminkin. Sitten kun olen Suomessa voin kirjoittaa jotain syvallista siita, mita olen oppinut jne. Nyt ajatukseni vie lahinna rinkan pakkaaminen, taman paivan thiebouthienin odottelu (nalka on jo nimittain) seka erinaiset juoksevat asiat. Nahdaan pian ! Mari

What a week! -part two

When Leena and I were in an internet cafe in a touristic area of Gambia we met a sharp looking man, who turned out to be a brit with Nigerian roots, named Seyi Rhodes. He told us he was going to Dakar the same day as we to catch his flight from there the next night. We thought we could share a car and maybe he could spent the evening in our center as our guest, because he had no friends or family in Dakar and no place to go. He tried to contact us in our hotel and later we tried to call him, without any results, so Leena and I left early that morning, just the two of us. We met him on the way, though, at the boarder and at some station, although we were in separate cars.When we came home, ten minutes after he walked into the center. We all drank a cup of coffee and talked. He told he’s a documentarist and he had spent a month in Nigeria and Gambia. Later when he was leaving to get a taxi to the airport, Leena and I walked him to the road nearby- and I really don’t know why we didn’t ask one of the men here in the center to come with us. After we had stopped one taxi who asked too much we thought that maybe it’s easier for him to find a cheap taxi by him self. We returned to the center and sat down and suddenly Seyi ran back into the center saying he had been robbed. Two men had taken his passport, camera and money. Babacar and the others here ran fast and tried to catch the criminals but they were long gone. Luckily Seyi wasn’t injured, despite of his finger that was dislocated or something. He was shaken up and worried about the photos he had lost with the camera. He thought that it was no problem that the passport and money were gone, because all would be sorted out at the British embassy the next morning. We called the embassy and they told us to come there in the morning. Seyi went with Babacar and others to the police station right away the same night and then came to sleep here in the center. The next morning Seyi, Leena, Babacar and I left to the police station again, which took maybe an hour and a half and after that we went to the british embassy in the center of Dakar. First the security guard didn’t let Seyi in, but then after a while he was allowed to enter. When he came out he told that he would have to fill in a paper for a new passport and search the travelling agencies to make a reservation for a flight. All this he would do without any money of his own ! We went to eat lunch and he filled in the paper which was the same he had already filled in a month earlier when applying for his passport. Then we went to the office of Virgin Nigeria airline company where we got good service ! There was a lovely woman called Monique who really took it into her heart to help Seyi. She first said that there were places only for flights that leave two days later- onSunday, but she would see what she can do. Later when we returned to the embassy Leena and I went in there too and we heard how Seyi was asking for them to help him. He explained to the woman behind the counter how he had no money and he had to rely on the help of two finnish students he had met two days ago. He didn’t shout or anything and from my point of view he wasn’t impolite. He acted like anyone else would act in that situation : stressed and a little anxious, but he wasn’t rude when he was demanding for his rights as a british citizen. The woman was very unempathetic and didn’t seem to want to help him. I almost couldn’t believe it when a man, apparently the vice counsil, came out and said that Seyi had hurt the feelings of his colleague and would have to apologise to her. He tried politely to explain that he did not mean to be impolite and that in his situation one might be a bit demanding. After all the pleas and explaining how he had lost all of his money and passport, he got an answer : ‘you can have one phonecall ‘…That’s it. They also said that without a real passport Seyi would have to find a direct flight to London. They weren’t able to make him a new passport the same day, so we had to return to our center for another night. The next day we went searcing for a flight for Seyi. We visited many airline company offices and travel agencies, but there were no places for flights leaving anyday soon-and Seyi had a new job starting on Monday. We got bad service in almost all the offices and learned that when they say they’ll call us later, they might not. In the afternoon we went to the embassy to get his new passport, but it had closed at noon-which they had forgotten to mention. Luckily the guard had the passport (or a simple paper to replace the passport) in an envelope. Then we returned to the Virgin Nigeria where Monique had managed to get Seyi a flight to Lagos the same day and from there to London the next day. She was really wondering why they had said he would have to find a direct flight, when that is nearly impossible. With a temporary passport one can change flights but can’t exit the airport. Thanks to one woman working in an airline company, Seyi was able to leave the country. The treatment he got in the embassy of his country was incredibly bad and it was at a moment when a person’s trust in humankind has already been shaken and he needs help and sympathy. In a situation where he needed money, a place to stay, a passport and emotional support he got only a little piece af paper, and even that took almost two days to make. If it had been up to the british embassy Seyi would have had to sleep on the street and eat from the trashcans. At the same time he had also problems with the insurance company not helping, with his luggage being stuck in Lagos and many other problems that he can write about himself if he wants. It was a demanding and crazy (but also interesting and educating) two days that the three of us spent trying to get one man out of this country. I can’t even remember all the places we visited and all the problems we encountered, but I remember very well how the british embassy wans’t there for him when he needed them. And I wrote this text to support Seyi in his effort to do something about it.

Mari

Huh, mika viikko! -osa yksi

Olimme Leenan kanssa Gambiassa. Matkasimme sinne kahdeksan tuntia pienessa seitsemanpaikkaisessa autossa ja sitten viela minibussilla, lautalla ja taksilla. Matka meni oikein hyvin, emmeka kohdanneet oikeastaan minkaanlaisia ongelmia. Jalleen kerran joku ystavallinen vanhempi nainen liittyi seuraamme ja johdatti kokeneempana meidat oikeisiin paikkoihin. Lautalla tapasimme suomalaisia, jotka saivat koti-ikavamme ja suomi-ihannointimme vahenemaan, tavalla tai toisella. Rajalla saimme passeihimme oikein kivat leimat.

Saavuimme lauantai-iltana Bakauhun, Gambian ranta-alueella, joka on oikea turismin kehto-tai ainakin se oli sita ennen kuin ihmisilla meni hermot saisai-miehiin, joita alueella vilisee. Hotellin olimme varanneet jo etukateen ja sinne saapuminen oli oikein ongelmatonta. Hieman ihmettelimme hotellilla, etta mihin rinnakkasiulottuvuuteen olimme joutuneet. Kukaan ei oikein tuntunut ymmartavan yhtaan mitaan kielta kunnolla, ja koko ruumiinkielikin oli jotenkin tosi kummallista, robottimaista. Illalla, sen jalkeen kun olimme hotellihuoneessa leikanneet Leenan tukan ja korkanneet pullon tai pari menimme hotellin ravintolaan, jossa tilasimme juomat ja mina tilasin kasvisruoan. Tarjoilija kysyi kahteen kertaan, etta haluatko sina todellakin syoda ja nahtyani annoksen, ymmarsin miksi han oli sita kysynyt : hernemaissipaprikaa tomaattisoosissa. Toinen tarjoilija tuli juttelemaan kanssamme, niin kuin yleensakin kaikki…joka puolella…aina. Kummatkin hanen silmansa katselivat eri suuntiin hanen kysellessa meilta olemmeko kristittyja ja olemmeko naimisissa ym. Harmillista, etta en painanut tarkemmin mieleen, mika se oli mika tuossa ihmisessa sai minut nauramaan hysteerisesti hanelle, pain naamaa. Nolottaisi muuten, mutta kun han ei edes tajunnut minun nauravan hanelle. Sunnuntaina olimme oikeita rantatyttoja ja tankkasimme D-vitamiinia oikein mukavalla rannalla, jossa saimme olla kohtalaisen rauhassa ja kiertelimme paikallisia kasityokojuja ja tapasimme monen monta kummallista ihmista. Kohtasimme matkalla monen monta kauppiasta, jotka eivat ymmartaneet sanaa ei ; onnellisen nakoisia kerjalaisia ; erottista hierontaa tarjoavia nuoria miehia ; albiinoperheen ; ihmisia, jotka osasivat kysya suomeksi ’Mita kuuluu ? ’ seka lapsia, jotka olivat naamioituneet ja hakkasivat peltirasioita. Illalla hotellimme takaa kuului pitkaan koiran ulinaa tappelua ja sen jalkeen huutoja, ja olimme ihan varma etta jotain ihmista satutetaan siella. Tama valikohtaus ei ainakaan nostanut tunnelmaamme. Yovartijan kummalliset selitykset eivat sisaltaneet jarjenhaivaakaan. Maanantaina olimme taas rannalla, jossa soimme evaaksi purkkipapuja. Gambiassa rahan nostaminen osoittautui hieman vaikeaksi, siella kun ei huolita Mastercardia. Onneksi minulla oli mukanani Visa Electron ja saimme nostettua tililtani rahaa, mutta ei niin paljon etta silla olisi oikein rallatty. Paivalla kavimme myos nettikahvilassa, jossa sattui tulemaan sahkokatko juuri siella ollessamme. (Ja sita, mita siita hetkesta seurasi, voisi joku kutsua johdatukseksi, muuta siita enemman englanninkielella seuraavassa kirjoituksessani.) Illalla Leena leikkasi minun hiukseni (uusi lookini nakyy kuvassa) ja lahdimme viettamaan uudenvuoden aattoa. Sen teimme kahdestaan huolimatta parturin, tarjoilijan, yovartijan ja satunnaisen kaduntallaajan seurakutsuista. Soimme hyvin oikein kivassa ravintolassa ja juttelimme siita, mitka hetket elamassa ovat kaikkein tarkeimpia. Listan karjesta loytyivat-yllatysyllatys-kaikkein kiireettomimmat hetket ihanien ihmisten kanssa. Taman pohjalta voi miettia millaiseksi haluaa oman elamansa luoda vuonna 2008. Vuoden ensimmaisena paivana lahdimme etsimaan metsaa, josta luimme opaskirjasta. Menimme suurelle tielle, jossa seuraamme lyottaytyi Gentle Boyksi itseaan kutsuva nuori mies. Han sanoi koko ajan metsan olevan ‘viela vahan eteenpain’. Kavelimme ja kavelimme emmeka paasseet mihinkaan pakoon hanen kertomuksiaan, jotka alkoivat aina tasaisin valiajoin alusta : ‘You are the champoingirls you know, my mother told me not to hassel and wassel with her, they call me the gentle boy and goodness comes from the heart you know you are kicking me out man dont kick me out I’m the gentle boy the goodness comes from my heart i want to be your friend you’re a smiling girl’. Voi luoja ! Han ei ollut ainakaan talta planeetalta ! Emme sitten tietenkaan loytaneet metsaa, mutta sen sijaan uuden rannan, joka pitkin kavelimme ja valilla juoksimme- nimittain karkuun saisaimiehia, kauppiaita ja rattopoikia, jotka kaikki meidat nahtyaan tulivat tyrkyttamaan kuka mitakin, eivatka kertakaikkiaan ymmartaneet sanaa ei. Loysin rannalta kivoja simpukoita, kyllakin. Keskiviikkona sitten lahdimme heti aamusta takaisin Senegalia kohti. Taksikuskimme yritti kaikkensa, jotta olisi saanut ryhtya ‘camaradiksimme’, silla kyllahan nyt naisella pitaa olla yksi mies joka maassa. (Sanoimme hanelle, kuten monelle muullekin, etta meilla on hyvin mustasukkaiset ja lihaksikkaat aviomiehet odottamassa meita, mutta silla ei ollut toivottua vaikutusta). Ehdimme silti ajoissa lauttaan ja sen jalkeen bussiin, jolla paasimme Dakariin asti. Bussissa tapasimme oikein kivan suomalaisen taiteilijan, jonka kutsuimme kylaan keskukseen. Tama oli pieni katsaus kokemukseemme Gambiasta, mutta ottakaa huomioon, etta se oli kahden vaaleaihoisen nuoren naisen kokemus. Esimerkiksi ystavapariskuntamme kokemus ja nakemys Gambiasta on roimasti positiivisempi. Taytyy kuitenkin viela tehda selvaksi, etta emme kokeneet Leenan kanssa missaan vaiheessa mitaan vaaraa, mutta arsyynnysta ja huvitusta sitakin enemman. En kuitenkaan voi uskoa, etta kaikki gambialaiset ovat jarkensa menettaneita avaruusolioita, joten todettakoon jalleen kerran etta olimme turistialueella, jossa emme juurikaan nahneet tavallisia gambialaisia elamassa tavallista elamaa, vaan lahinna marihuanaa paaasiallisena ravintonaan nauttivia nuoria miehia, jotka epatoivoisesti etsivat valkoista naista, joka pelastaisi heidan iltansa tai loppuelamansa. Saimme reissusta kuitenkin sen, mita lahdimme hakemaan, nimittain leimat passiin (jottei tarvitse ostaa Senegalin viisumia ), aurinkoa seka kokemuksen siita, millaista on olla todellinen turisti. Mari