Pienta ja suurta maailmaa

Terveiset viimeisen kerran taalta Senegalista ! Lahden lauantain ja sunnuntain valisena yona Lissabonin ja Lontoon kautta Suomeen. Kotiin tulo tuntuu oikein mukavalta, mutta lahto ja hyvastien jatto ovatkin sitten ikavampia, puhumattakaan vuorokauden kestavasta matkasta lentokoneella, yksin. No, otan sen rennosti, niin eikohan se siita. Yritan myoskin pitaa itseni kiireisena nama viimeiset paivat, jottei tarvitse vain istua keskuksessa miettimassa lahtemista. Eilen olimme Johannan ja Coumban kanssa Ile de Madeleinella, joka on on todellakin aivan ihana paikka. Coumban, kuten monen muunkin paikallisen, mielesta paikassa ei ole mitaan ihmeellista : pelkkaa karua luontoa, kivia, laguuni, lintuja…ei mitaan tekemista. Suurkaupungin melun, saasteiden, saisaiden ja ylipaataan kaikenlaisen ylipursuavuuden rasittamalle ihmiselle tuollaiset paikat ovat paratiiseja, joissa sielu lepaa. Sen sijaan Dakarin keskustan perjantai-iltapaivan halina ei ole heikkokermoisille, ja sinne mina olen tanaan menossa. No, enhan olekaan heikkohermoinen. Olemme menossa Leenan kanssa viela viime hetken tuliaisostoksille ja sen jalkeen syomaan Ranskan kulttuurikeskukseen. Sitten yolla menemme keskuksen tyyppien kanssa yhdessa eraaseen yokerhoon mbalax-keikalle. Huomenna on sitten vuorossa rantareissu isolla porukalla. Keskiviikkona pistimme kirjaston lapset piirtamaan kuvitusta Mauri Kunnaksen Koirien kalevalan wolofin kieliseen kaannokseen. Piirustuksista tuli ihan hienoja, joten eikohan niista kuvitusta saada. Keskiviikkona oli myos viimeinen kerho lasten kanssa. Teimme loppuun viime viikolla aloittamamme paperimassamaapallot. Lasten maailmoista tuli hieman erikoisia : jollakin Afrikka vei puolet maapallosta, joidenkin planeettoja koristi suuri tuntematon punainen manner, joillakin puolet pallosta oli sinista ja puolet muita vareja. Mais c’est pas grave ! Hauskaa oli joka tapauksessa. Kerhon jalkeen pidimme pienen juhlan, jossa tarjosin kekseja ja limua ja yritin kysella, mika on ollut kerhoissa kivointa ja mika ei. ‘Kaikki on ollut kivaa ja sina olet kiva ja Doudou on kiva ja kaikki on kivoja !!!’, oli vastaus. Naisten illassa eilen puhuttiin naisten oikeuksista, mutta mina lahinna kuuntelin, enka oikeastaan edes yrittanyt sanoa mitaan mihinkaan runsaiden ja kovaaanisten kommenttein valiin. Desibelit nousivat varmasti yli suositusten ja kadet heiluivat ympariinsa. Niin paljon negatiivisia tunteita taman yhteiskunnan epatasa-arvoisuus naisissa herattaa. Enka yhtaan ihmettele ! On kuitenkin todella hyva, etta naista tytoista loytyy tietamysta ja intoa, ehkapa jonain paivana myos keinoja muuttaa asioita. Yksikin ystavistani haluaisi kovin opiskella juristiksi ja ryhtya ajamaan naisten asiaa. Aika nayttaa, paaseeko han toteuttamaan tata unelmaansa. Talla viikolla olen myos kaynyt monia tarkeita keskusteluja ihmisten kanssa ja niita aion kayda viela lahtohetkeen asti. Taalta loytyy paljon avoimia ihania ihmisia, jotka ovat kiinnostuneita keskustelemaan toisista kulttuureista, uskonnoista, ihmisista, politiikasta ja kaikesta muusta. Joidenkin kanssa aion pitaa yhteytta myohemminkin. Sitten kun olen Suomessa voin kirjoittaa jotain syvallista siita, mita olen oppinut jne. Nyt ajatukseni vie lahinna rinkan pakkaaminen, taman paivan thiebouthienin odottelu (nalka on jo nimittain) seka erinaiset juoksevat asiat. Nahdaan pian ! Mari

What a week! -part two

When Leena and I were in an internet cafe in a touristic area of Gambia we met a sharp looking man, who turned out to be a brit with Nigerian roots, named Seyi Rhodes. He told us he was going to Dakar the same day as we to catch his flight from there the next night. We thought we could share a car and maybe he could spent the evening in our center as our guest, because he had no friends or family in Dakar and no place to go. He tried to contact us in our hotel and later we tried to call him, without any results, so Leena and I left early that morning, just the two of us. We met him on the way, though, at the boarder and at some station, although we were in separate cars.When we came home, ten minutes after he walked into the center. We all drank a cup of coffee and talked. He told he’s a documentarist and he had spent a month in Nigeria and Gambia. Later when he was leaving to get a taxi to the airport, Leena and I walked him to the road nearby- and I really don’t know why we didn’t ask one of the men here in the center to come with us. After we had stopped one taxi who asked too much we thought that maybe it’s easier for him to find a cheap taxi by him self. We returned to the center and sat down and suddenly Seyi ran back into the center saying he had been robbed. Two men had taken his passport, camera and money. Babacar and the others here ran fast and tried to catch the criminals but they were long gone. Luckily Seyi wasn’t injured, despite of his finger that was dislocated or something. He was shaken up and worried about the photos he had lost with the camera. He thought that it was no problem that the passport and money were gone, because all would be sorted out at the British embassy the next morning. We called the embassy and they told us to come there in the morning. Seyi went with Babacar and others to the police station right away the same night and then came to sleep here in the center. The next morning Seyi, Leena, Babacar and I left to the police station again, which took maybe an hour and a half and after that we went to the british embassy in the center of Dakar. First the security guard didn’t let Seyi in, but then after a while he was allowed to enter. When he came out he told that he would have to fill in a paper for a new passport and search the travelling agencies to make a reservation for a flight. All this he would do without any money of his own ! We went to eat lunch and he filled in the paper which was the same he had already filled in a month earlier when applying for his passport. Then we went to the office of Virgin Nigeria airline company where we got good service ! There was a lovely woman called Monique who really took it into her heart to help Seyi. She first said that there were places only for flights that leave two days later- onSunday, but she would see what she can do. Later when we returned to the embassy Leena and I went in there too and we heard how Seyi was asking for them to help him. He explained to the woman behind the counter how he had no money and he had to rely on the help of two finnish students he had met two days ago. He didn’t shout or anything and from my point of view he wasn’t impolite. He acted like anyone else would act in that situation : stressed and a little anxious, but he wasn’t rude when he was demanding for his rights as a british citizen. The woman was very unempathetic and didn’t seem to want to help him. I almost couldn’t believe it when a man, apparently the vice counsil, came out and said that Seyi had hurt the feelings of his colleague and would have to apologise to her. He tried politely to explain that he did not mean to be impolite and that in his situation one might be a bit demanding. After all the pleas and explaining how he had lost all of his money and passport, he got an answer : ‘you can have one phonecall ‘…That’s it. They also said that without a real passport Seyi would have to find a direct flight to London. They weren’t able to make him a new passport the same day, so we had to return to our center for another night. The next day we went searcing for a flight for Seyi. We visited many airline company offices and travel agencies, but there were no places for flights leaving anyday soon-and Seyi had a new job starting on Monday. We got bad service in almost all the offices and learned that when they say they’ll call us later, they might not. In the afternoon we went to the embassy to get his new passport, but it had closed at noon-which they had forgotten to mention. Luckily the guard had the passport (or a simple paper to replace the passport) in an envelope. Then we returned to the Virgin Nigeria where Monique had managed to get Seyi a flight to Lagos the same day and from there to London the next day. She was really wondering why they had said he would have to find a direct flight, when that is nearly impossible. With a temporary passport one can change flights but can’t exit the airport. Thanks to one woman working in an airline company, Seyi was able to leave the country. The treatment he got in the embassy of his country was incredibly bad and it was at a moment when a person’s trust in humankind has already been shaken and he needs help and sympathy. In a situation where he needed money, a place to stay, a passport and emotional support he got only a little piece af paper, and even that took almost two days to make. If it had been up to the british embassy Seyi would have had to sleep on the street and eat from the trashcans. At the same time he had also problems with the insurance company not helping, with his luggage being stuck in Lagos and many other problems that he can write about himself if he wants. It was a demanding and crazy (but also interesting and educating) two days that the three of us spent trying to get one man out of this country. I can’t even remember all the places we visited and all the problems we encountered, but I remember very well how the british embassy wans’t there for him when he needed them. And I wrote this text to support Seyi in his effort to do something about it.

Mari

Huh, mika viikko! -osa yksi

Olimme Leenan kanssa Gambiassa. Matkasimme sinne kahdeksan tuntia pienessa seitsemanpaikkaisessa autossa ja sitten viela minibussilla, lautalla ja taksilla. Matka meni oikein hyvin, emmeka kohdanneet oikeastaan minkaanlaisia ongelmia. Jalleen kerran joku ystavallinen vanhempi nainen liittyi seuraamme ja johdatti kokeneempana meidat oikeisiin paikkoihin. Lautalla tapasimme suomalaisia, jotka saivat koti-ikavamme ja suomi-ihannointimme vahenemaan, tavalla tai toisella. Rajalla saimme passeihimme oikein kivat leimat.

Saavuimme lauantai-iltana Bakauhun, Gambian ranta-alueella, joka on oikea turismin kehto-tai ainakin se oli sita ennen kuin ihmisilla meni hermot saisai-miehiin, joita alueella vilisee. Hotellin olimme varanneet jo etukateen ja sinne saapuminen oli oikein ongelmatonta. Hieman ihmettelimme hotellilla, etta mihin rinnakkasiulottuvuuteen olimme joutuneet. Kukaan ei oikein tuntunut ymmartavan yhtaan mitaan kielta kunnolla, ja koko ruumiinkielikin oli jotenkin tosi kummallista, robottimaista. Illalla, sen jalkeen kun olimme hotellihuoneessa leikanneet Leenan tukan ja korkanneet pullon tai pari menimme hotellin ravintolaan, jossa tilasimme juomat ja mina tilasin kasvisruoan. Tarjoilija kysyi kahteen kertaan, etta haluatko sina todellakin syoda ja nahtyani annoksen, ymmarsin miksi han oli sita kysynyt : hernemaissipaprikaa tomaattisoosissa. Toinen tarjoilija tuli juttelemaan kanssamme, niin kuin yleensakin kaikki…joka puolella…aina. Kummatkin hanen silmansa katselivat eri suuntiin hanen kysellessa meilta olemmeko kristittyja ja olemmeko naimisissa ym. Harmillista, etta en painanut tarkemmin mieleen, mika se oli mika tuossa ihmisessa sai minut nauramaan hysteerisesti hanelle, pain naamaa. Nolottaisi muuten, mutta kun han ei edes tajunnut minun nauravan hanelle. Sunnuntaina olimme oikeita rantatyttoja ja tankkasimme D-vitamiinia oikein mukavalla rannalla, jossa saimme olla kohtalaisen rauhassa ja kiertelimme paikallisia kasityokojuja ja tapasimme monen monta kummallista ihmista. Kohtasimme matkalla monen monta kauppiasta, jotka eivat ymmartaneet sanaa ei ; onnellisen nakoisia kerjalaisia ; erottista hierontaa tarjoavia nuoria miehia ; albiinoperheen ; ihmisia, jotka osasivat kysya suomeksi ’Mita kuuluu ? ’ seka lapsia, jotka olivat naamioituneet ja hakkasivat peltirasioita. Illalla hotellimme takaa kuului pitkaan koiran ulinaa tappelua ja sen jalkeen huutoja, ja olimme ihan varma etta jotain ihmista satutetaan siella. Tama valikohtaus ei ainakaan nostanut tunnelmaamme. Yovartijan kummalliset selitykset eivat sisaltaneet jarjenhaivaakaan. Maanantaina olimme taas rannalla, jossa soimme evaaksi purkkipapuja. Gambiassa rahan nostaminen osoittautui hieman vaikeaksi, siella kun ei huolita Mastercardia. Onneksi minulla oli mukanani Visa Electron ja saimme nostettua tililtani rahaa, mutta ei niin paljon etta silla olisi oikein rallatty. Paivalla kavimme myos nettikahvilassa, jossa sattui tulemaan sahkokatko juuri siella ollessamme. (Ja sita, mita siita hetkesta seurasi, voisi joku kutsua johdatukseksi, muuta siita enemman englanninkielella seuraavassa kirjoituksessani.) Illalla Leena leikkasi minun hiukseni (uusi lookini nakyy kuvassa) ja lahdimme viettamaan uudenvuoden aattoa. Sen teimme kahdestaan huolimatta parturin, tarjoilijan, yovartijan ja satunnaisen kaduntallaajan seurakutsuista. Soimme hyvin oikein kivassa ravintolassa ja juttelimme siita, mitka hetket elamassa ovat kaikkein tarkeimpia. Listan karjesta loytyivat-yllatysyllatys-kaikkein kiireettomimmat hetket ihanien ihmisten kanssa. Taman pohjalta voi miettia millaiseksi haluaa oman elamansa luoda vuonna 2008. Vuoden ensimmaisena paivana lahdimme etsimaan metsaa, josta luimme opaskirjasta. Menimme suurelle tielle, jossa seuraamme lyottaytyi Gentle Boyksi itseaan kutsuva nuori mies. Han sanoi koko ajan metsan olevan ‘viela vahan eteenpain’. Kavelimme ja kavelimme emmeka paasseet mihinkaan pakoon hanen kertomuksiaan, jotka alkoivat aina tasaisin valiajoin alusta : ‘You are the champoingirls you know, my mother told me not to hassel and wassel with her, they call me the gentle boy and goodness comes from the heart you know you are kicking me out man dont kick me out I’m the gentle boy the goodness comes from my heart i want to be your friend you’re a smiling girl’. Voi luoja ! Han ei ollut ainakaan talta planeetalta ! Emme sitten tietenkaan loytaneet metsaa, mutta sen sijaan uuden rannan, joka pitkin kavelimme ja valilla juoksimme- nimittain karkuun saisaimiehia, kauppiaita ja rattopoikia, jotka kaikki meidat nahtyaan tulivat tyrkyttamaan kuka mitakin, eivatka kertakaikkiaan ymmartaneet sanaa ei. Loysin rannalta kivoja simpukoita, kyllakin. Keskiviikkona sitten lahdimme heti aamusta takaisin Senegalia kohti. Taksikuskimme yritti kaikkensa, jotta olisi saanut ryhtya ‘camaradiksimme’, silla kyllahan nyt naisella pitaa olla yksi mies joka maassa. (Sanoimme hanelle, kuten monelle muullekin, etta meilla on hyvin mustasukkaiset ja lihaksikkaat aviomiehet odottamassa meita, mutta silla ei ollut toivottua vaikutusta). Ehdimme silti ajoissa lauttaan ja sen jalkeen bussiin, jolla paasimme Dakariin asti. Bussissa tapasimme oikein kivan suomalaisen taiteilijan, jonka kutsuimme kylaan keskukseen. Tama oli pieni katsaus kokemukseemme Gambiasta, mutta ottakaa huomioon, etta se oli kahden vaaleaihoisen nuoren naisen kokemus. Esimerkiksi ystavapariskuntamme kokemus ja nakemys Gambiasta on roimasti positiivisempi. Taytyy kuitenkin viela tehda selvaksi, etta emme kokeneet Leenan kanssa missaan vaiheessa mitaan vaaraa, mutta arsyynnysta ja huvitusta sitakin enemman. En kuitenkaan voi uskoa, etta kaikki gambialaiset ovat jarkensa menettaneita avaruusolioita, joten todettakoon jalleen kerran etta olimme turistialueella, jossa emme juurikaan nahneet tavallisia gambialaisia elamassa tavallista elamaa, vaan lahinna marihuanaa paaasiallisena ravintonaan nauttivia nuoria miehia, jotka epatoivoisesti etsivat valkoista naista, joka pelastaisi heidan iltansa tai loppuelamansa. Saimme reissusta kuitenkin sen, mita lahdimme hakemaan, nimittain leimat passiin (jottei tarvitse ostaa Senegalin viisumia ), aurinkoa seka kokemuksen siita, millaista on olla todellinen turisti. Mari

”Ja niin joulu joutui jo taas pohjolaan”

...Niinhän se menee! Ei meinattu millään eilen muistaa Sylvian joululaulua, vaikka meitä oli viisi suomalaista miettimässä. Niin kaukaiselta tuntuu Suomi ja joulu ja lumi ja tontut ja kaikki. Joulua kuitenkin juhlittiin ja oli oikein kivaa. Olimme Kaijun ja Souleymanin lukaalissa Yoffin kaupunginosassa ja itseni lisäksi vieraina olivat Leena ja kaksi suomalaista eettistä nettikauppaa pyorittävää miekkosta. Kokkailimme koko päivän karjalanpiirakoita, porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa, salaattia, hummusta ja sienikastiketta ja myös monenmoista muuta herkkua, jopa pipareita, oli tarjolla. Auringon laskiessa moskeijan kupolin taa, kavimme vielä Leenan kanssa uimassa rannalla, joka avautuu ihan Kaijun ja Souleymanin takapihalla. Tulimme kyllä pian sieltä pois, sillä vesi oli täynnä kanojen höyheniä ja rantahiekasta pilkisteli vasikansorkkia. Sitten söimme herkkuaterian ja joimme tietenkin punaviiniä. Tarjoilut olivat aivan mahtavat, ja kokit vielä mahtavampia. Keskustelimme siitä sun tästä mielenkiintoisesta aiheesta ja jotkut meistä söivät niin ettei hieno mekko meinannut enää mahtua päälle. Me sitkeimmät valvoimme aamukuuteen. Joulukuusi oli muovinen ja siinä oli havaijikukkia. Perjantaina ja lauantaina oli toinen suuri juhla, tabaski. Tässä ´lampaiden juhlassa´ jokaisessa perheessä teurastettiin yksi lammas tai vuohi jokaista perheen avioparia kohti. Joissain suurimmissa perheissä tapettiin kymmenenkin määkijää. Pia, Veera, Leena ja minä istuimme visusti Leenan luona siihen asti kun määkimiset kadulta loppuivat ja sitten menimme auttamaan naisia kokkailussa. Paistelin perunoita ja couscousta jonkun hakatessa vieressä vuohen päätä kappaleiksi. Syömisen jälkeen puettiin hienot vaatteet päälle. Itselläni oli Yandaulta saatu kirkkaan pinkki bubu, mutta paikallisilla oli melkein kaikilla vasta teetetyt kalliit puvut. Samoin hiukset oli laitettu vaivalla ja naama meikattu ja vaalennusvoiteet levitetty. Itse juhla sitten oli sellainen, että kiertelimme kavereiden koteja, joissa katsottiin telkkaria ja juotiin limua. Olisi varmaan ollut kivaa mennä senegalilaiseen illanviettoon, jossa tanssitaan, mutta jäimme mieluummin istuskelemaan ja keittelemään atayaa keskuksen tyyppien kanssa. Täällä kun on niin mukava tunnelma. Kesken tabaskin vieton Pia ja Veera lähtivät Suomeen, jonne kyllä pääsivät vasta monien vaikeuksien jälkeen, mutta se onkin sitten jo toinen tarina. Nyt olen täällä keskuksessa ainoana suomalaisena, mutta onneksi Leena asustaa nurkan takana. Ja tällä viikolla tänne pitäisi saapua suomalainen toimittaja ja tammikuussa sitten vielä Johanna ja insinööri. Tällä viikolla minulle on luvassa vielä reissu Gambiaan. Menemme sinne rentoutumaan ja aiomme viettää aikaa rannalla. Yritän vielä viimeiset viikot tankata valoa ja lämpöä, jotta jaksan sitten Suomessa pimeyttä kesään asti. Gambiassa täytyy kaydä ihan muutenkin kuin vain huvin vuoksi. Senegalissa saa oleskella ilman viisumia vain kolme kuukautta, eli ennen kuin se aika minulla täyttyy, pitää käydä rajan toisella puolella, ja Gambia on tuossa kätevästi vieressä. Leena on yrittänyt hakea sisäministeriostä viisumia, mikä on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Viime viikolla yhtenä päivänä löysimme itsemme sisäministeriöstä juomasta teetä virkamiesten kanssa ja odottamassa lähtöä jonnekin virastoon jossain. Jossain vaiheessa sitten selvisi, ettei Leenakaan tarvitse viisumia Gambiaan päästäkseen, vaikka kolme kuukautta on mennyt täyteen. Se riittää, että hakemus on vireillä. Virkailijapoika oli vähän ihastunut ja oli siksi hyppyyttänyt Leenaa virastossa yhteensä seitsemän kertaa. Näin täällä päin maailmaa... Olen käynyt viime aikoina mielenkiintoisia keskusteluja mm. elämänkatsomuksesta. Kaikille täällä on todella ok se, että joku edustaa toista uskontokuntaa. Kristinuskoa kunnioitetaan täällä, vaikka 95 % populaatiosta on muslimeja. Muslimien tabaski-juhlan jälkeen juhlitaan yhdessä joulua ja monissa muissakin asioissa ollaan varsin solidaarisia ja kaikki elävät sulassa sovussa. Sen sijaan monille tuntuu olevan todella vaikeaa ymmärtää sitä, että minä en kuulu mihinkään viralliseen uskontokuntaan ja että minulla on ehkä ihan oma uskonto. Jotkut sanovat, että minun täytyy vain valita joku uskonto, ihan sama mikä. Toiset miettivät asiaa keskustelujemme jälkeen hieman pidemmälle, ja esim. kesken tämän tekstin kirjoituksen, kävi Ndaka huoneessani kylässä kertomassa kuinka oli jäänyt ajattelemaan keskustelujamme. Hän oli kuulemma ymmärtänyt, mitä olin selittänyt esim. luonnon roolista elämässäni. Sovimme, että tässä joku päivä jatkamme keskustelujamme. Muuten olen viime aikoina aika paljon vain hengaillut ja kyläillyt ja kestinnyt. Mm. toissapäivänä kävimme isolla porukalla Moudoun ja Nabun luona Rufisquessa, jossa miehet katsoivat koko päivän jalkapalloa. Me Leenan kanssa tylsistyimme ja taannuimme kymmenenvuotiaiksi ja vääntelimme sormiamme. Kyläilyn lisäksi olemme käyneet taidegalleriassa toteamassa, miten jotkut afrikkalaiset taiteilijat tekevät länsimaista taidetta länsimaisille ihmisille toisten olessa omaehtoisempia, eli aitoja taiteilijoita. Viime viikolla näin myös paratiisisaaren. Siellä ei kasvanut palmuja, vaan pelkkää karua pusikkoa. Paratiisi Madeleine-saari on siksi, että sen suuret kivimuodostelmat ovat ehkä kauneinta, mitä luonnossa voi nähdä. Uiskentelimme siellä pienessä kirkasvetisessä poukamassa, merisiilien ja simpukoiden joukossa, eikä paikalla ollut ketään muuta. Mari

Sarvikuonojen hairintaa, kierratyspaperia ja kauneusihanteita

Syvat pahoittelut kaikille lukijoillemme siita ettei tama blogi ole paivittynyt. Kyse ei ole siita etteiko meita kiinnostaisi, vaan siita, etta taalla on niin paljon tekemista ja niin vahan aikaa. Olimme tuossa juuri maanantaista keskiviikkoon varsin ihanalla reissulla kahden taalla residenssissa lomailemassa olevan tyton, Katjan ja Paulan, kanssa. Kavimme luonnonpuistossa safarilla (kylla, luitte aivan oikein), jossa kohtasimme sarvikuonoja (hiivimme pusikossa viiden metrin paahan), kirahveja, gaselleja, antilooppeja, apinoita, villisikoja ja krokotiileja. En olisi uskonut koskaan menevani safarille (moni tietaa syyn kertomattakin), mutta oikeastaan se oli kivaa. Elaimet nayttivat kohtalaisen tyytyvaisilta, mutta on toki mahdollista etta ne oli huumattu. Kavimme myos Sine-Salloumin deltalla, jossa yovyimme aivan satumaisessa Campamentossa ja olimme jokiajelulla (kylla, porisevan moottoriveneen kanssa). Saimme nahda mangrovemetsia, pienen sympaattisen kylan ja saaren, jossa oli tuhottomasti hienoja simpukoita. Loysin sielta aitille pari hienoa! Jokiajelulla saimme ensimmaisen kerran pitkaan aikaan kokea hiljaisuuden kun olimme keskella pelkkaa luontoa ja moottori sammutettiin hetkeksi. Sita hiljaisuutta ei tosin kestanyt kuin pari minuuttia, silla sen pidempaan eivat senegalilaiset oppaamme pystyneet pitamaan suutaan kiinni. Illalla ihastelimme meren rannalla Afrikan upeaa tahtitaivasta : tahtia oli niin paljon enemman kuin suomalaisessa tahtitaivaassa! Se oli suurta! Reissulla saimme myos vaantaa katta jokaikisesta asiasta. Taalla on saanto eika poikkeus se, etta toubabeilta yritetaan kiskoa ylihintaa melkein kaikissa kulkupeleissa. Ja minibussin lahtoajaksi sanotaan ihan kohta, ja sitten 40 min istumisen jalkeen turhaudumme ja kiipeamme katolle hakemaan rinkamme ja etsimme seitsemanpaikkaisen, joka lahtee heti. Joka paikassa joku tulee tarjoamaan opastusta tai myymaan jotain, mista pitaa sitten kieltaytya kohteliaasti huolimatta siita, etta kauppias saattaa kayttaytya aika huonostikin. Jos itse on epakohtelias, tulee otsaan rasistin leima. Jotkut (kuten eras Norsunluurannikolta kotoisin oleva ravintoloitsija) ovat niin tohkeissaan siita, etta puotiin tai ravintolaan astelee eurooppalaisia, ettei mukit tahdo oikein pysya kadessa eika tilaukset menna perille. Tilaamme kaksi kana ateriaa ja kolme munakasta ja noin seitsenkertaisesta varmistuksesta huolimatta saamme juuri toisinpain (nainkin tapahtui useammin kuin kerran). Reissu oli kuitenkin ihana ja valttamaton paussi Dakarin saasteista ja melusta. Takaisin arkiseen aherrukseen. Pidimme tanaan Ker Sodassa viimeisen oppitunnin. Kerroimme, miten jokainen voi ehkaista ilmastonmuutosta ja suojella ymparistoa. Tunnit olivat melkoista kaaosta, kun lapset eivat olleet paasseet valitunnille ja koska minulla oli taas kurkku kipea enka voinut puhua kovaa. Silti oli ihan hilpeaa. Valilla on kylla tuntunut silta, etta kaikki oppimme ei ole ihan mennyt perille. Tanaan (ja niin monena muunakin kertana) kun pyysimme lapsia kertomaan, mita he muistavat viime tunnista, eli mita seurauksia ilmaston lampenemisella on, oli monia innokkaita vastaajia. Jotkut eivat meinanneet penkilla pysya, kun intoa on niin paljon. Vastaukset eivat menneet ihan nappiin, silla lasten nakemysten mukaan ilmaston lampenemisen seurauksia ovat mm. ilmaston lampeneminen, aurinko , avaruus, autot, ymparisto, roskapontot jne. No, onneksi eilisessa vanhempien lasten ryhmassa lapset luettelivat kuin liukuhihnalta kaikki lapikaymamme asiat. Ehka me olisimme voineet alunperin keskittya vain hieman vanhempiin lapsiin. Lasten oikeuksien kerhossa ja teatterikerhossa on hieman vanhempia (n. 10-13 v) lapsia ja heidan kanssaan onkin ollut todella mielekasta tyoskennella. On opeteltu ilmastonmuutosta, tehty kierratyspaperia, piirretty ymparistoaiheisia kuvia ym. kivaa. Muuten elomme taalla on ollut oikein leppoisaa. On pidetty tunteja ja kerhoja, kayty kaupungilla ja rannalla, vietetty lansimaiset pikkujoulut hotellihuoneessa, juhlittu Suomen itsenaisyyspaivaa, juteltu Siren, Babskun, Doudoun, Coumban ym. kanssa kaikesta maan ja taivaan valilta. Eilen mm. keskustelimme lansimaalaisen viihdekulttuurin vaikutuksesta Senegalin kulttuuriin. Senegalin oma perinteinen kulttuuri on monien mielesta vaarassa, kun uusi sukupolvi haluaa paremman elaman toivossa omaksua lansimaalaiset elamanihanteet. Tasta on seurauksena katoavien perinteiden lisaksi mm. se, etta maailman kauneimpaan kansaan kuuluvat ihmiset pyrkivat muokkamaan itseaan populaarikulttuurin mukaiseksi mm. vaalentamalla ihoaan aineilla, jotka aiheuttavat syopaa. Meidankin ystavistamme taalla loytyy sellaisia tyttoja, jotka ovat kayttaneet vaalennusvoiteita. Tuntuu tosi pahalta kun he sanovat meidan vaalean ihon olevan kaunein ja, etta he haluaisivat nayttaa samalta kuin me. Jotkut miehet myos vaativat vaimojaan vaalentamaan ihoaan ja jos he eivat sita tee, voi mies ottaa itselleen toisen vaimon. Aika raakaa pelia! Naisten illoissa on Kaijun vetamana puhuttu naisen elamaa koskettavista asioista, kuten seksuaalisuudesta, raskaudesta, avioliitoista ja niiden ongelmista ja sairauksista. Nama keskustelut ovat aina mielenkiintoisia, mutta hieman masentavia. Pia ja Veera lahtevat Suomeen takaisin viikon paasta, mutta mina jaan viela kuukaudeksi. Se tuntuu oikein hyvalta ajalta. Ehdin kayda Gambiassa Leenan kanssa, ehdin tehda lasten kanssa kuvistusta kirjaan, ehdin auttaa Doudoua ja Omaria kerhoissa ja kayda rannalla ja marketeilla viela monta kertaa. Ja Johanna tulee tanne tammikuun alusta, mika on ihan huisin hauskaa! Odotan hanta jo kovin. Mari

Loman loppumetrit

Ja vihdoin paastaan tarinaan matkamme viimeisesta osasta. Oussoyesta jatkoimme matkaa kalastajakyla Elinkineen Obanin kyydittamina ja sielta suuntasimme veneella Ile de Carabanille. Luottamuksemme Obaniin koki pienen kolauksen, kun meista tuntui, etta Oban pyysi taksista reipasta ylihintaa (matka ei ollut pitka). Siperia oli jo tehnyt tehtavansa ja kyynisyys nosti rumaa paataan ; olimmeko kuitenkin olleet hanelle vain rikkaita toubabeita, joita pitaa ihan periatteesta edes vahan vedattaa? Onneksi juttelimme myohemmin Ile de Carabanilla mukavan baarimikon kanssa naista tuntemuksistamme, ja han kertoi meille taksin olevan todella kallis tuolla Oussouye-Elinkine –valilla, koska tie on niin huonossa kunnossa. Itse asiassa olimme maksaneet matkasta hyvin kohtuullisen hinnan. Kylla toubab-tyttojen sydamessa varahti, kun joku (keskuksen ulkopuolelta) oli tosiaan halunnut olla meidan kaveri ihan ilman materiaalisia hyotyja. Muistelemme edelleen lammolla Obania ja Ibua ja visiittiamme onnellisten ihmisten Oussouyessa.

Ile de Carabanista olimme kuulleet etukateen pelkkaa ylistysta. Paikka oli kuulemma kuin paratiisi ja olihan se: valkea palmujen reunustama hiekkaranta, romanttisia raunioita, huumaavan varisia kukkaistutuksia. Kuitenkin lamminhenkisen Oussoyen jalkeen minusta tuntui kuin olisin laskeutunut pilvista karuun todelliseen maailmaan: paikkaan jossa rantaidylli kuuluu lahinna toubab-turisteille.

Ensimmaisena iltana laksimme juhlimaan Marin synttareita (han on nykyisin jo 25-vuotias tyttonen) eraan hotellin baariin. Juhlinta sujui varsin rauhallisesti, silla olimme baarin ainoat asiakkaat lukuunottamatta muutamia viehattavia lepakoita, jotka aina valilla pyrahtelivat sisaan ja ulos. Baarimikoista paatellen paikalliset ovat Ile de Carabanellakin ystavallista ja leppoista sakkia; yhdessa heidan kanssaan lauloimme Marille synttarilaulun ja opetimme toisillemme tervehdyksia eri kielilla.

Saimme taas osamme Afrikan ihmeellisista kaytannoista, kun baarimikot kertoivat, etta meidan campamentossamme on tapana katkaista sahkonjakelu joka ilta klo 23.00. Meita odotti siis taysin pimea ja kuuma huone, jossa oleva tuuletin ei tietenkaan toimi ilman sahkoa. Ystavalliset baarimikot antoivat meille onneksi pari kynttilaa ja tulitikkuja, niin etta meidan ei loppujen lopuksi tarvinnut kompia yolla tayteen pimeyteen.

Seuraavana paivana kiertelimme saarella, jossa jalleen kerran possut, vuohet, kanat, kukot, koirat ja kissat tallustelivat tyytyvaisen oloisina ympariinsa. Naimme mangrovemetsaa, pienen soman kylan , sootteja lapsia, suurensuuria baobab- ja fromager -puita, sen ihanan hiekkarannan ja paikallisten miesten jalkapallo-ottelun. Ja saimme yhden uuden kaverin eraasta koirasta. Saarella oli myos joitain raunioita kolonialismin ajoilta ja kirkko, joka oli viela jokseenkin pystyssa. Kirkon katossa asusteli nykyisin saaren lepakkoyhdyskunta ja kirkossa kaikui jatkuvasti lepakkojen aantelysta syntyva upea konsertti.

Tuli jalleen surullinen olo, kun meille kirkkoa esitellyt mies kertoi, kuinka tallakin saarella olivat olleet vallassa vuoronperaan portugalilaiset ja ranskalaiset. Historia ei ole kaunista eika sita pysty muuttamaan. Yksi ikava seuraus tasta on, etta kolonialismin ajoista kumpuava jannite paikallisten ja toubabien valilla kytee pinnan alla edelleen. Katkeruuteen valkoisia kohtaan on valilla vaikea suhtautua; enhan mina henkilokohtaisesti ole mitaan kolonialisoinut. Toisaalta taas on hyvin helppo ymmartaa, miksi lansituristien lomailu taalla ei ole pelkastaan iloinen asia. On kieltamatta ristiriitaista, etta Casamance on yha edelleen osittain riippuvainen rikkaista lansimaista, nykyisin vain turismin kautta.

Ile de Carabanelta matkasimme takaisin Ziguinchoriin odottelemaan laivaa ja tinkaamaan batiikkitauluja. Sairauksien savyttama lomamme (malariapotilaiden lisaksi oli myos vatsatauti- ja epamaarainen kuumetila -potilaita) paattyi soveliaasti siihen, etta oksensimme Pian kanssa vuoronperaan koko laivamatkan takaisin Dakariin. Voi sita helpotuksen tunnetta, kun lopulta paasimme Sunu Keriin kollottelemaan ihan omaan kirputtomaan sankyyn. Taman loman tulen taatusti muistamaan. =)

Veera

Oussouye - Satukaupunki Senegalissa

Kolmen paivan kuluttua pystyimme vihdoin irtautumaan Ziguinchorista ja lahdimme matkaamaan kohti pienta kylaa nimelta Oussouye. Ziguinchor alkoikin tuntua jo silta ettei siella voi edes tosissaan pysya terveena koska koko kaupungista tulee mieleen vain ravintolat, joista kaytiin etsimassa ruokaa itselle ja malariaa sairastaville, apteekit joista kaytiin ostamassa laakkeita ja kadut joita pitkin terveet kavivat hoitamassa malariaa sairastavien asioita heidan ollessa sangyn pohjalla. Ja sitten tietysti hotelli, jossa ei ollut varmaan yhtakaan ihmista, joka ei olisi ollut tietoinen siita, etta meidan porukka oli kipeana.

Oussouyen keskusta naytti ensi silmaykselta hyvin tavanomaiselta senegalilaiselta pikkukylalta, jossa on kivitaloja, vuohia, pienia elintarvikeputiikkeja ja ihmisia myymassa kaduilla pahkinoita ja kaikkea muuta pienta. Lahempi tutustuminen kylaan osoitti kuitenkin, etta Oussouye on monin tavoin kertakaikkiaan erityislaatuinen. Ensinnakin se on aivan erityisen pieni. Oussouyessa on vain 40-100 vakituista asukasta, riippuen siita kenelta kysyy. Kuten muuallakin Senegalissa, Oussouyen kadut ovat taynna vuohia ja kanoja. Tuossa kylassa vuohia ja kanoja ei nay kuitenkaan juurikaan kiinnisidottuina tai teljettyina hakkeihin. Sen sijaan ne jolkottelevat poikasineen leppoisasti vihreilla niityilla, pensaikoissa ja puiden lomassa; Oussouyessa on nimittain loputtomasti vihreaa luontoa, puita, peltoja ja kauniita puutarhoja. Kaikkien elainten olot eivat kuitenkaan tuossa paratiisia muistuttavassa pikkukylassakaan ole taysin ihanteelliset. Kylalaisilla nimittain naytti olevan tapana ottaa lemmikikseen apinoita, jotka he sitovat vyotarosta lyhyeen naruun.


Oussouyessa jouduimme muodostamaan uuden kasityksen senegalilaisten suhtautumisesta toubabeihin. Dakarissa olimme tottuneet siihen, etta jos joku on huomattavan innokas tutustumaan meihin, se yleensa tarkoittaa sita, etta meista halutaan hyotya jollakin tavalla. Yleensa joko rahallisesti tai sitten meita todennakoisesti kositaan jonkin ajan kuluttua. Oussouyessa tapasimmekin varsin eriskummallisen keski-ikaisen taksikuskin nimelta Oban. Oban oli entinen turistiopas. Tutustuimme haneen heti saavuttuamme kaupunkiin. Oban ja hanen ystavansa Ibu tutustuttivat meidat kylaan ja kertoivat paljon mielenkiintoisia asioita kylan kulttuurista. Hatkahdyttavaa oli se, etta Oban naytti kaikista epailyksistani huolimatta opastavan meita kylassa puhtaasta ystavallisyydesta. Olen ymmallani siita vielakin.

Oussouyessa elaa vahvana animistinen uskonto. Kylalla on oma kuningas, joka on samalla kylan uskonnollinen auktoriteetti. Oban ja Ibu veivat meidat tapaamaan kuningasta. Kuninkaan neuvonantaja johdatti meidat kuninkaan tapaamispaikkaan pensaista ja koynnoksista muodostunutta tunnelia pitkin. Tunneli johti jonkinnakoiseen muurilla ympyroityyn alueeseen, jonne emme kuitenkaan paasseet. Istuuduimme odottamaan tunnelin laidalla oleville penkeille kuningasta ja jonkin ajan kuluttua kuningas kaveli neuvonantajan saattamana luoksemme. Kuningas oli pukeutunut punaiseen loysaan kaapuun ja punaiseen korkeaan totterolakkiin. Kuninkaan kertoman mukaan punainen on vari, jota ei saa kayttaa kukaan muu kylalainen kuin kuningas ja hanen perheensa. Lisaksi kuninkaalla oli jonkinlainen luuta mukanaan, mika tietysti lisasi suunnattomasti kuninkaan arvokkuutta. Kerroimme kuninkaalle, etta Matjoi on edelleen kipeana ja kuningas lupasi rukoilla Matjoin puolesta ja uhrata taman terveyden vuoksi pullollisen palmuviinia.

Kaiken kaikkiaan Oussouye imaisi sydameni tai sydameni imaisi osan Oussouyesta ja toivon voivani joskus elamassani viela palata sinne. Paratiisimaiset viidakkomaisemat ja suuret termiittikeot saivat minut vakuuttuneeksi siita, etten voi nahda enaa Senegalin matkan aikana mitaan kauniimpaa. Viimeksi nain yhta kauniin kaupungin vieraillessamme reilimatkamme varrella satukaupungilta nayttavassa Honduribiassa (katso blogin alku).

Parin yon jalkeen tajusimme, etta aikamme Casamancessa alkaa kayda vahiin, joten jouduimme jattamaan Oussouyen ja jatkamaan matkaa johti Il de Carabania.

Pia