Oussouye - Satukaupunki Senegalissa

Kolmen paivan kuluttua pystyimme vihdoin irtautumaan Ziguinchorista ja lahdimme matkaamaan kohti pienta kylaa nimelta Oussouye. Ziguinchor alkoikin tuntua jo silta ettei siella voi edes tosissaan pysya terveena koska koko kaupungista tulee mieleen vain ravintolat, joista kaytiin etsimassa ruokaa itselle ja malariaa sairastaville, apteekit joista kaytiin ostamassa laakkeita ja kadut joita pitkin terveet kavivat hoitamassa malariaa sairastavien asioita heidan ollessa sangyn pohjalla. Ja sitten tietysti hotelli, jossa ei ollut varmaan yhtakaan ihmista, joka ei olisi ollut tietoinen siita, etta meidan porukka oli kipeana.

Oussouyen keskusta naytti ensi silmaykselta hyvin tavanomaiselta senegalilaiselta pikkukylalta, jossa on kivitaloja, vuohia, pienia elintarvikeputiikkeja ja ihmisia myymassa kaduilla pahkinoita ja kaikkea muuta pienta. Lahempi tutustuminen kylaan osoitti kuitenkin, etta Oussouye on monin tavoin kertakaikkiaan erityislaatuinen. Ensinnakin se on aivan erityisen pieni. Oussouyessa on vain 40-100 vakituista asukasta, riippuen siita kenelta kysyy. Kuten muuallakin Senegalissa, Oussouyen kadut ovat taynna vuohia ja kanoja. Tuossa kylassa vuohia ja kanoja ei nay kuitenkaan juurikaan kiinnisidottuina tai teljettyina hakkeihin. Sen sijaan ne jolkottelevat poikasineen leppoisasti vihreilla niityilla, pensaikoissa ja puiden lomassa; Oussouyessa on nimittain loputtomasti vihreaa luontoa, puita, peltoja ja kauniita puutarhoja. Kaikkien elainten olot eivat kuitenkaan tuossa paratiisia muistuttavassa pikkukylassakaan ole taysin ihanteelliset. Kylalaisilla nimittain naytti olevan tapana ottaa lemmikikseen apinoita, jotka he sitovat vyotarosta lyhyeen naruun.


Oussouyessa jouduimme muodostamaan uuden kasityksen senegalilaisten suhtautumisesta toubabeihin. Dakarissa olimme tottuneet siihen, etta jos joku on huomattavan innokas tutustumaan meihin, se yleensa tarkoittaa sita, etta meista halutaan hyotya jollakin tavalla. Yleensa joko rahallisesti tai sitten meita todennakoisesti kositaan jonkin ajan kuluttua. Oussouyessa tapasimmekin varsin eriskummallisen keski-ikaisen taksikuskin nimelta Oban. Oban oli entinen turistiopas. Tutustuimme haneen heti saavuttuamme kaupunkiin. Oban ja hanen ystavansa Ibu tutustuttivat meidat kylaan ja kertoivat paljon mielenkiintoisia asioita kylan kulttuurista. Hatkahdyttavaa oli se, etta Oban naytti kaikista epailyksistani huolimatta opastavan meita kylassa puhtaasta ystavallisyydesta. Olen ymmallani siita vielakin.

Oussouyessa elaa vahvana animistinen uskonto. Kylalla on oma kuningas, joka on samalla kylan uskonnollinen auktoriteetti. Oban ja Ibu veivat meidat tapaamaan kuningasta. Kuninkaan neuvonantaja johdatti meidat kuninkaan tapaamispaikkaan pensaista ja koynnoksista muodostunutta tunnelia pitkin. Tunneli johti jonkinnakoiseen muurilla ympyroityyn alueeseen, jonne emme kuitenkaan paasseet. Istuuduimme odottamaan tunnelin laidalla oleville penkeille kuningasta ja jonkin ajan kuluttua kuningas kaveli neuvonantajan saattamana luoksemme. Kuningas oli pukeutunut punaiseen loysaan kaapuun ja punaiseen korkeaan totterolakkiin. Kuninkaan kertoman mukaan punainen on vari, jota ei saa kayttaa kukaan muu kylalainen kuin kuningas ja hanen perheensa. Lisaksi kuninkaalla oli jonkinlainen luuta mukanaan, mika tietysti lisasi suunnattomasti kuninkaan arvokkuutta. Kerroimme kuninkaalle, etta Matjoi on edelleen kipeana ja kuningas lupasi rukoilla Matjoin puolesta ja uhrata taman terveyden vuoksi pullollisen palmuviinia.

Kaiken kaikkiaan Oussouye imaisi sydameni tai sydameni imaisi osan Oussouyesta ja toivon voivani joskus elamassani viela palata sinne. Paratiisimaiset viidakkomaisemat ja suuret termiittikeot saivat minut vakuuttuneeksi siita, etten voi nahda enaa Senegalin matkan aikana mitaan kauniimpaa. Viimeksi nain yhta kauniin kaupungin vieraillessamme reilimatkamme varrella satukaupungilta nayttavassa Honduribiassa (katso blogin alku).

Parin yon jalkeen tajusimme, etta aikamme Casamancessa alkaa kayda vahiin, joten jouduimme jattamaan Oussouyen ja jatkamaan matkaa johti Il de Carabania.

Pia

Keikutusta

Gëj naa le gis. Taas pitkästä aikaa. Palailimme lomaltamme jo tuossa perjantaina, mutta aikaa tai energiaa blogin kirjoittamiseen ei vielä ole ollut. Nyt kun tanssiopettajamme näyttää unohtaneen meidän tämänpäiväisen tunnin, on minulla aikaa hieman rustailla. Paluumme Dakariin on ollut mukava, kun tältä viikolta oppitunnit on peruttu koeviikon vuoksi. Olemme lähinnä nukkuneet, pesseet pyykkiä, opettaneet lapsille ja aikuisille ilmastonmuutoksesta ja keskustelleet (taas!) miesten kanssa seksuaaliasioista, perhekoosta, tasa-arvosta ym. Lisäksi olemme syöneet rannalla salmiakkia, jota Pian täti toi tullessaan. Nami! Tultuamme takaisin, saimme myös kuulla, että Dakarissa on ollut mellakoita (taloja vähän sytytelty, ikkunoita hajotettu jne.), koska hallitus on päättänyt ettei kadulla saa enää tehdä kauppaa ilman toripaikkaa- ja lupaa. Tämä luonnollisestikin vie elinkeinon lukemattomalta määrältä jo ennestään köyhiä ihmisiä. Ei ihme, jos vähän ärsyttää. Yhteiskunnallisen pohdinnan sijaan seuraavassa kuitenkin kertomus mielenkiintoisesta, mutta kuluttavasta matkasta Casamancessa Senegalin eteläosassa, Gambian alapuolella. Matkaseuranamme oli taiteiliperhe, eli Anne, Juha, Matjoi (12-v) ja Kuisma (8-v).

Matkamme alkoi pari viikkoa sitten tiistaina, jolloin lähdimme Wilis-nimisellä paatilla Dakarista kohti Ziguenchoria, joka on Casamancen jokisuistossa sijaitseva ”pääkaupunki”. Jolla, jolla matkasimme oli ihan eurooppalaiset turvastandardit täyttävä oiva paatti, jossa oli paljon vartijoita. Tämä täkäläisestä tasosta poikkeava laatu johtuu siitä, että Wilisin edeltäjä, Joola, upposi muutama vuosi sitten tappaen 2000 ihmistä. Se oli silloin liian täynnä, eikä pelastusveneitä ollut läheskään tarpeeksi. Nyt on hieman paineita hoitaa hommat hyvin ja saada matkustajat määränpäähänsä elävinä. Matkalla jokisuistossa näimme lentokaloja ja delfiineitä.

Laivassa minulla oli hieman hassu olo ja vähän massu kipeä, ja tiesin että se ei voi olla merisairautta, koska minä en koskaan ole merisairas. Kun saavuimme määränpäähän ja lähdimme etsimään yöpaikkaa ihmettelin kun en oikein olisi jaksanut kävellä. Hostellin löydettyämme totesin, että kuume pitää mitata. Ja kyllähän sitä oli! Pia ja Veera hakivat paikalle lääkärin, joka totesi, että eiköhän tuo malariaa ole. Sain lääkkeet ja tiedon, että paikallinen sairaala on sitten niin hirveä, että sinne ei voi mennä. Lääkäri oli tosi mukava, ja kertoi minulle espanjalaisesta miehestä, joka oli minun tilanteessani alkanut itkemään. Minua ei kyllä kauheasti pelottanut, koska tunne nimeltä pelko ei sovi tänne Afrikkaan, ainakaan minun päähäni. Mietin, että pakko vain sairastaa hotellilla ja parantua, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. No, kävi ilmi ettei se malaria minun ikäiselleni ja kokoiselleni ihmiselle nyt niin kauhea ole. Yhden yön aikana kuume jo lähti laskuun ja seuraavana päivänä olin jo oikeastaan tolpillani. Parin päivän päästä siitä olin jo tekemässä batiikkitaulukauppaa tiukan tädin kanssa. Malaria pikkukylässä, jossa on vain yksi lääkäri ja sairaala, johon ei voi mennä...c’est pas grave! Vähän vakavampaa se oli Matjoille, joka on kuitenkin vielä lapsi. Nyt hänkin on jo kunnossa, mutta täytyy sanoa, että perhanan sisukas tyttö!

Ensimmäisten lomapäivien ajan emme siis juuri kokeneet Casamancen ihanuuksia, mutta onneksi tutustuimme todella mukaviin ihmisiin, jotka kyllä ihmettelivät, miksi suomalaiset ovat niin sulkeutuneita...Tämä kysymys seurasi viisi minuuttia sen jälkeen kun olin kertonut sairastavani malariaa. Täällä päin maailmaa pitäisi aina hymyillä ja olla iloinen, vaikka vatsaa vääntäisi hullun lailla.

Matkamme ensimmäinen kaupunkin oli siis Ziguenchor, pieni kylä, jonka asukkaat rakastavat rauhaa. Kadulla näkyi toki kiväärein varustettuja sotilaita, perintönä levottomuuksista, joita Casamancessa on ollut, ei niin kauan sitten. Casamancessa on joukko separatisteja, jotka ovat taistelleet alueen itsenäisyyden puolesta vielä tämän vuosikymmenen puolella. Gambian ja Casamancen rajalla on kerran siepattu toubabeja, taisteluja on käyty ja mm. maamiinat ovat olleet suosittuja. Casamancessa onkin monia alueita, joilla kulku on kielletty miinojen takia. Tietenkään mikään ei ole ohi, sillä itsenäisyyttä ei ole tullut. Siksi alueella matkustaminen on hieman riskaabelimpaa kuin vaikkapa Raumalla käyminen, mutta kuitenkin varsin turvallista. Casamancen rauhaa rakastavien ihmisten ja kuvankauniin luonnon keskellä sota tuntui todella kaukaiselta ajatukselta. Alueen ihmisillä on kuitenkin vahva oma identiteetti ja halu erottua muusta Senegalista. Kaikki siellä tapaamamme ihmiset rakastavat kotipaikkaansa ja vihaavat Dakaria. Casamance voi todella paljon paremmin kuin muu maa ja siellä ei nälkää nähdä. Ruokaa tippuu puista ja jokaisella perheellä on varaa pitää eläimiä (söpöjä luomupossuja ja -vuohia:). Ei ihme, että Casamancelaiset haluavat itsenäisyyttä. Ziguenchor-nimisestä kaupungista jäi käteen ihmisten sähköpostiosoitteita, batiikkitauluja (tosin vasta paluumatkalla) ja kokemus siitä, millainen tauti on malaria. Siitä matka jatkui onneksi hieman iloisemmissa merkeissä.

(Pia ja Veera jatkavat tekstiä kertoen muista kohtaamistamme kaupungeista, ihmisistä ja hotellien vessoista.:)
Mari

Kinkelibaa

Osa tästä tekstistä on kirjoitettu jo yli viikko sitten, mutta ajattelin silloin että lisäilen vielä juttuja ennen kuin julkaisen. Ja sitten meni netti poikki viikoksi. Afrikassa ei koskaan pidä jättää mitään tärkeää seuraavaan päivään!

Oppitunnit sujuvat ihan hyvin. Me teemme parhaamme ja väännämme rautalangasta mikä on kasvihuoneilmiö, miksi ilmasto lämpenee, mitä on saasteet, mutta kaikki ei aina mene perille. Täällä on niin erilaiset opetusmenetelmät ja lasten tietotaso on myös aivan eri kuin meikäläisten lasten. Esimerkiksi kun kerrottiin, että auringonsäteet matkaavat avaruuden halki, eivät kaikki lapset tienneet, mikä on avaruus...Lapset ovat kyllä fiksuja, mutta paikallisia opetusmenetelmiä (ulkoaoppiminen, toisto, kertaus) hieman epäilen. Lapsia ei opeteta ajattelemaan omilla aivoillaan. Kaipa meidän pitää käyttää ainakin osittain samoja metodeja, kun aikaakin on niin vähän. Käyämme kuitenkin havainnollistavia piirustuksia ym., vaikka se ei liene täällä ihan tyypillistä. Ja vaadimme lapsia ajattelemaan asioita.

Viime sunnuntaina meillä oli kolme kerhoa, joissa kartoitimme lasten tulevaisuuden suunnitelmia ja sen jälkeen lapset saivat piirtää unelma-ammattinsa ryhmissä isoille papereille. Piirustukset esitellään sitten näyttelyssä. Lapsilla oli oikein hienoja suunnitelmia: he halusivat lääkäreiksi, kätilöiksi, opettajiksi, intellektuelleiksi, opiskelijoiksi...ja tietenkin jalkapalloilijoiksi. Ja aika moni tytöistä sanoi haluavansa vain kaksi lasta. Toivottavasti he saavat aikanaan itse tehdä päätöksen...

Toissa viikolla oli kokous, jossa oli tarkoitus käydä läpi naisten projektia ja mitä he haluavat tehdä. Kokous meni kuitenkin taas vähän toiseen suuntaan. Keskuksen naiset valittivat, että heidät on jätetty ulkopuolelle projektista ja heitä ei ole kutsuttu kokouksiin. Todellisuudessa kaikki keskuksessa järjestettävät tapahtumat ovat joko kaikille avoimia tai pelkästään naisille tarkoitettuja. Naiset on myös kutsuttu kokouksiin, mutta he eivät ole aina tulleet. Asia on vaikea, eikä mitenkään yksiulotteinen. Haluamme auttaa naisia, ja juuri nuo naiset ovat niitä, jotka apua tarvitsevat. Tunnemme täältä myös tyttöjä, joiden kanssa työskentely olisi varsin helppoa, mutta he eivät tarvitse meidän apuamme niin paljon. Sen olemme kuitenkin päättäneet, että emme enää kertaakaan aio toimia syntipukkeina, joille naiset valittavat siitä huolimatta, että tahdomme heille pelkkää hyvää ja haluamme auttaa heitä. Me vain emme voi tehdä asioita heidän puolestaan. Jotta esimerkiksi naisten kahvila-hanke täällä onnistuisi, on sen tapahduttava paikallisten naisten toimesta. Jos suomalaiset ottavat siinä liian suuren roolin, projekti loppuu heti kun suomalaiset lähtevät. Ongelmana on se, että kaikilla naisilla on liikaa töitä. Nuoret naiset tekevät kaikki kotityöt ja lisäksi hoitavat lapset. Miehet haluaisivat joskus auttaa, mutta se saattaa tarkoittaa sitä, että heidät nähdään yhteisön silmissä alistuvaisina...Vaikeaa. Ei kuitenkaan ole meidän vika, että naisilla on paljon töitä, emmekä sitä asiaa pysty ihan tämän projektin puitteissa muuttamaan. Aika on koko ajan kyllä muuttumassa ja senegalilaisen naisen elämä on murroksessa.

Asia ei siis täällä mene niin, että pahat miehet, hyvät naiset. Se on paljon monimutkaisempaa. Tuon naisten illan jälkeen olemme kyllä tehneet enemmän tuttavuutta noiden tyttöjen kanssa ja olemme huomanneet, että he ovat oikein mukavia tyttöjä, joilla on ollut vaikea elämä. He ovat käyneet meillä kyläilemässä ja olemme käyneet kahden tytön, Yandawn ja Coumban, kanssa sekä rannalla että pienessä kylässä, jossa ihmiset asuvat kaislamajoissa. Meistä on tullut ystäviä. Kun Veera oli eilen kipeä, toivat kummatkin tytöt vuorotellen Veeralle medicamment traditionelle, eli perinteisiä lääkkeitä. Ne maistuivat pahalle ja saivat Veeran vain oksentamaan enemmän.:/ No, ajatus se kai tärkein on...

Ollaan todellakin myös huviteltu viime aikoina. Reilu viikko sitten teimme Doudoun opastamana retken vaaleanpunaiselle suolajärvelle. Järvi oli hieno ja suolavuoret vaikuttavia, mutta todellisen vaikutuksen tekivät järven ja meren välissä sijaitsevat hiekkadyynit. Kävelimme pari kilometriä paljain jaloin tiimalasihiekan veroisessa hiekassa, joka tuntui jalkapohjissa silkiltä. Saavuimme meren rannalle, jossa hiekka jatkui silmänkantamattomiin ja suuret aallot löivät rantaan lujaa. Ja mikä parasta: siellä ei ollut ketään muita kuin meidän porukka, kaksi opasta ja yksinäinen kaupustelija!! Siellä sitten hyppellimme aaltoja vastaan!
Yksi ilta olimme Doudoun, Siren ja Omarin kera jazzklubilla kuuntelemassa Souleymane Fayea, joka oli aivan mahtava! Olen myös käynyt mielenkiintoisia keskusteluja: olen keskustellut viiden muslimimiehen kanssa parisuhteesta ja seksistä; tyttöjen kanssa ihonvalkaisusta, joka on täällä tavallinen ilmiö; tasa-arvosta ja naisten asemasta; lapsiinkohdistuvasta väkivallasta jne. Olemme myös antaneet yhden haastattelun ylelle. Olemme käyneet toreilla kauppiaiden ahdistelemina. Olemme käyttäneet kolme tuntia toimivan pankkiautomaatin etsimiseen (sitä löytämättä). Olemme viettäneet aikaa kadulla yömyöhään jutellen ihmisten kanssa ja syöneet paljon hirssiä sisältävää leipää.

Yhtenä päivänä meidän huoneessa oli rukoilijasirkka, kaunis ja pelottava otus.

t,
Mari alias Anta-Lay

Kummallinen viikko

Taas on sunnuntai ja takana on viikko, joka ei ole ollut millään muotoa tavallinen tai helppo. On tullut ajateltua paljon Suomea johtuen siellä tapahtuneista kouluampumakohtauksista. Ollaan huomattu miten tärkeää tuollaisia uutisia kuullessa on se, että ympärillä on muitakin suomalaisia, joita uutinen kolauttaa yhtä kovaa kuin itseä. Lisäksi tärkeää on huomata, että tapahtuma liikuttaa selvästi myös monia senegalilaisia ystäviämme.

Tuntuu hyvin erilaiselta kuulla ikäviä uutisia kotimaasta silloin, kun on kaukana kotoa kuin silloin, kun voi seurata kaikkea ympärillä olevaa mediaa niin paljon kuin pää kestää ja keskustella omassa maassa ihmisten kanssa omaa kansaa koskevasta tragediasta. Kun on itse kaukana Suomesta, tuntuu ikävältä ettei voi olla kestämässä yhdessä muiden kanssa sitä, että turvallisuuden tunne kotimaassa murenee. Toisaalta toivoo jatkuvasti, että saisi käydä päivävierailulla Suomessa muistuttelemassa itselleen, että ikävistä tapahtumista huolimatta moni asia on edelleen hyvin. Ovatkohan nämä sellaisia tuntemuksia, joita moni pakolainen käy läpi kuullessaan uutisia kotimaastaan?

Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut täälläkin päässä. Viikon piristävä kohokohta oli ehdottomasti torstaiaamu, jolloin päätimme tomerasti aloittaa Marin ja Veeran kanssa seuraavan viikon tuntien valmistelun. Istuuduimme kukin omalle sängyllemme kaisla-asuntoomme ja aloimme suunnitella, miten kertaamme lasten kanssa aiemmin opettamiamme asioita, kuten kasvihuoneilmiötä ja ympäristön saastumisen vaikutuksia ilmastoon ja ihmisiin. Saimme kirjoitettua pari riviä, kun yhtäkkiä katolta kuului vieno "swuuuuush". Heitin Marille ja Veeralle humoristiseen sävyyn, että "jaaha, katto lähti". Tämän jälkeen Mari meni ulos katsomaan mistä se ääni oli tullut ja totesi kaikkien suureksi huvitukseksi, että neljäsosa kattoheinistämme oli singahtanut tuulen mukana sisäpihalle. Mennessämme takaisin sisään huomasimme, että Annen, Juhan, Matjoin ja Kuisman huoneeseen paistoi aurinko. Jam rek.

Tänään saimme sitten lopulta tehtyä kertaustunnin loppuun. Tosin sen tekeminen oli hankalaa, sillä olimme kaikki väsyneitä lauantai-illan juhlimisen jäljiltä. Kotikadullamme järjestettiin baifallien (mitenhän se mahdetaan kirjoittaa) vuosittainen juhla, joka kesti koko yön. Päivä kului naisten ja miesten valmistaessa ruokaa ja laittaessa katua juhlakuntoon. Illan tullen väki kerääntyi kuuntelemaan baifallien laulua ja sen jälkeen kuuntelemaan tunteja kestävää tilaisuutta, jossa Marabou ja jotkut muut arvokkaan näköiset henkilöt kertoivat juttuja Serigne Toubasta.

Juhla oli mielenkiintoinen sukupuolten välisten roolierojen kannalta. Juhla pidettiin kadulle pystytetyssä katoksessa, jonka toiseen päähän oli laitettu pöytä Marabouta varten ja sen ympärille mattoja ja sohvia. Juhlan alussa miehet tanssivat ringissä hassunnäköisesti ja lauloivat kertomuksia Serigne Toubasta. Myöhemmin miehet istuivat matoille ja sohville milloin rukoillen, milloin kuunnellen eri puhujia. Naiset istuivat katsomossa penkeillä ja kuuntelivat. Välillä hartaustilaisuus keskeytettiin ja miehet siirtyivät tanssimaan rumpujen tahdissa. Tanssin ajan suurinosa naisista istui edelleen tuoleilla. Osa katsoi tanssia sivusta. Me suomalaiset seurasimme heidän toimiaan sivusta aamuneljään ymmärtämättä mitään wolofinkielisestä puheesta.

Ylihuomenna lähdemme Etelä-Senegalissa sijaitsevaan Casamancheen katsomaan kaunista luontoa. Sitä ollaankin kaivattu tässä kaupunkimiljöössä.

Pia