Matkustusviikko

Urhean ja selvasti selviytymisvaistoisen kolmikon reilimatka Euroopan halki ja lentomatka Atlantin yli on nyt ohi ja on aika aloittaa elama Dakarissa. Kerronpa kuitenkin aluksi reilimatkastamme.

Lahdimme Suomesta 26.9 laivalla Ruotsiin. Tunnelma oli melko sekava, mutta onneksi Marin pastasalaatti oli hyvaa ja huumori alusta asti riittavan heikkotasoista rentouttamaan hermostuneen kolmikon tunnelmaa. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Kapelskarista Tukholmaan bussilla ja sielta junalla Hampuriin. Junamatka oli rattoisa. Tutustuimme Saksaan menevassa junassa saksalaiseen sosiologianopiskelijamieheen, australialaiseen naiseen hanen koiransa kera ja kanadalaiseen mieheen, joka oli muuten vain mukava. Kuuden hengen voimin puksuttelimme halki Tanskan aina Hampuriin saakka. Ylimaaraisia jannityselementteja junamatkaan toi junan myohastyminen Tanskasta Saksaan kulkevalta lautalta. Ongelmana oli siis, ettemme valttamatta ehtisi Hampurista Pariisiin menevaan yojunaan ja joutuisimme etsimaan Hampurista yopymispaikan. Ongelma toi mieleen kotoiset Pendolinot ja niiden mukanaan tuomat yllatyselementit.

Kaikeksi onneksi saksalainen matkakumppanimme pyysi kondyktooria ottamaan yhteytta Hampurin rautatieasemalle, jotte siella saataisi tieto matkustajista, jotka yrittavat ehtia Pariisin junaan. Pariisin juna siis lopulta odotti meita reilut puoli tuntia ja paasimme nukkumaan niskat jumissa junan kabiinivaunuun. Tuona kolisevana yona paatin suositella kaikille reppureissaajille oman peiton mukaanottamista makuupussin sijaan. Se luo valtavasti tuttuuden tuntua omituisiinkin uniolosuhteisiin. Lisaksi se mahtuu hyvin suurehkon makuupussin pussiin.

Seuraavana aamuna saimme tulikasteen siihen, millaista on olla omillaan englantia taitamattomien keskuudessa. Yritimme ostaa heti Pariisiin saavuttuamme junaliput Lissaboniin, mutta valitettavasti meita auttoi virkailija, joka osasi heikosti englantia ja ymmarsi huonosti epataydellista ranskaa. Saimme aluksi kuulla, etta kaikki interrail paikat ovat loppu seuraavalta ja sita seuraavalta paivalta. Pitkallisen setvimisen jalkeen virkailija kertoi meille, etta Pariisin junaliikenne on lakossa eika tieda milloin lakko loppuu. Yksi tulkintamme tasta oli se, etta virkailija ei enaa jaksanut kommunikoida kanssamme. Viela pidemman tonttoroinnin jalkeen paadyimme nimittain toiselle Pariisin juna asemalle, josta meille myytiin liput Irunin kautta Lissaboniin. Episodin jalkeen mielessani liikkui vain yksi lausahdus ensin mainitulle virkailijalle

Madame, ITE JOUTAISIT LAKKOON.

Pariisissa oli muutoin kaikin puolin hurmaavaa. Kolmikkomme kunnostautui jatkuvasti entiseen tapaan huonolla huumorilla, kavimme Notre Damessa, kerasimme runsaasti huomiota kansallisuutemme, ranskan taitojemme ja suurten rinkkojemme ansiosta. Lisaksi huomasimme, etta maailmalla on paljon ihmisia, jotka fanittavat Suomea oikein urakalla. Kansallinen itsetuntomme nousi kohisten. Kuokka ja Jussi, niin, niin..

Seuraavana iltana jatkoimme yojunalla Espanjaan, Iruniin. Junan penkissa oli ikava nukkua ja lisaksi samassa vaunussa oli kaksi holisevaa espanjalaista miesta ja yksi kuorsaava kanssamatkustaja. Paatin siis vaihtaa vaunua ja uudessa vaunussa vaivuin lopulta syvaan uneen. Tunnin kuluttua kuulin kuitenkin unen lapi vaimeana Marin hataantyneen aanen, joka kehotti minua heraamaan heti ja juoksemaan takaisin omaan vaunuun. Juostuani peitto kainalossa, pelkat villasukat jalassa ulkokautta toiseen vaunuun, tajusin, etta vaunu, jossa olin nukkunut oli jaamassa toiselle asemalle. Kiitos siis Marille siita, etten jaanyt itsekseni ilman kenkia ranskalaiseen pikkukaupunkiin.

Irun oli aivan uskomattoman suloinen pikkukaupunki, jonka sisalla oli vielakin suloisempi historian kehto nimelta Honduribia. Sita on vaikea kuvailla ja siita voi vain sanoa Marin sanoin, etta siina on kyla, jossa koiratkin hymyilevat. Honduribiassa ei ollut ainuttakaan rumaa taloa, ei juurikaan turisteja, paljon kauniita puutarhoja ja kukkia ja valtavan avuliaita ihmisia, vaikkei kukaan tapaamistamme puhunut lahes sanaakaan englantia. Koska meilla ei ollut yhteista kielta, avuliaat irunilaiset saattoivat meita eri paikkoihin, jotta loysimme perille. Viivyimme Irunissa vain paivan ja matkustimme sitten taas niskat jumissa yojunalla Lissaboniin.

Lissabonissa yovyimme aivan mielettoman hyvassa hostellissa nimelta Easy Hostel. Siella yksinkertaisesti kaikki toimi. Lisaksi saimme sattumalta kamppikseksemme nuoren belgialaisen psykologin. Lissabonissa oli myos maailman paras kasvisravintola, Megavega. Hatkahdytimme ravintolan pitajaa syomalla todella paljon ja ravintola puolestaan hatkahdytti ainakin minua automaattisesti rullautuvalla vessan istuimen suojuksella. Loppumatkasta havaitsin myos, etta jos lissabonilainen taksikuski tuskailee, ettei paase ajamaan kovempaa edessa olevien autojen tahden, ei pida sanoa

Its okay, just relax.

Lissabonilainen taksikuski kasittaa nimittain taman niin, etta hanen pitaa kaasuttaa lisaa.
Naiden sanojen saattelemana paadyimme lopulta onnellisesti Lissabonin lentoasemalle ja sielta sitakin onnellisemmin Dakariin.

//Pia