Baila baila

Vuohet päiväkävelyllä

Eilen oli tosiaan hulppea juhla ramadanin loppumisen kunniaksi, kuten Mari kirjoitti. Päivä oli yllätyksiä täynnä, kun juhlien käsite taitaa olla täällä Senegalissa vähän erilainen kuin koto-Suomessa. Päivällä syötiin juhla-ateria, jonka valmistamisessa mekin olimme auttaneet, mutta tämä tapahtui vielä arkivaatteissa, mikä ihmetytti meitä aluksi suuresti (kun oli uudet mekot ja kaikki!). Itse juhlat alkoivat liukuvalla aikataululla myöhemmin (ja saatiin me ne mekotkin sitten pukea). Luvassa ei kuitenkaan ollut suurta kokoontumista ja tanssia djembe-rumpujen tahdissa, kuten olimme kuvitelleet, vaan lähdimme Sunu Keristä joukolla vierailulle paikallisen jalkapallotähden Ada Mbayen luo. Kävi ilmi, että juhlat sujuvat niin, että ensin vieraillaan parin ystävän luona, ja sitten mennään kotiin odottamaan vastavierailuja. Minulle jäi täysin epäselväksi, miten tämä ajoitetaan niin, että kaikki eivät yritä vierailla toistensa luona yhtä aikaa, jolloin kukaan ei olisi kotona vastaanottamassa vieraita. Jouhevasti ilta kuitenkin eteni, ja lopulta päädyimme keskukseen tanssimaan ja keittelemään atayaa eli vahvaa ja vahvasti sokerista mintulla maustettua vihreää teetä. Se on namia!

Tämä vierailuperinne oli oikein hauskaa vaihtelua suomalaiseen juhlien viettoon. Täällä ihmiset asuvat niin tiiviisti, että se on mahdollista, ja lisäksi kaikki naapurit tuntuvat tuntevan toisensa, niin että kauas ei tarvitse kylään lähteä. Vieraille on tapana tarjota jotain, vaikkapa limpparia, mutta muuten ohjelmassa on vain vapaamuotoista seurustelua (ja esimerkiksi jalkapallon katsomista telkkarista...). Me vierailimme kahdessa kodissa, mikä avarsi kivasti ainakin tämän finu-finun näkemystä senegalilaisesta asumisesta. Kodit muodostuvat täällä sisäpihan ympärille ryhmittyvistä erillisistä huoneista, ja väkeä saattaa yhdessä kodissa olla paljonkin, kun monta sukupolvea asuu yhdessä.

Sananen pitää vielä sanoa tuosta juhlien valmistelusta. Kuten Mari mainitsikin, täällä naisten oletetaan tekevän kaikki kotityöt ja tästä sain pienen maistiaisen juhlia edeltävänä iltana. Kuorimista riitti, ja keskiyön tienoilla hienoisen epätoivon kourissa päätimme siirtyä Pian kanssa kadulle miesten atayankeittopaikalle jatkamaan, jos vaikka Juha voisi auttaa meitä (kuten hän sitten auttoikin). Saivatpahan siinä sitten katsella senegalilaiset miehetkin meidän puurtamista; minulle on tullut vaikutelma, että naisten työskennellessä kotona miehet hengailevat muualla eli kadulla. Kun Pian kanssa veimme monen tunnin perunan/valkosipulinkuorintasessioiden jälkeen lopen voipuneina kädet täristen ja sormet kirvellen viimeiset sipulit Babacarin kodin naisille (silloin kello yhden aikaan yöllä), heillä oli vielä kaikilla omat kuorinta-astiat edessään eikä nukkumaanmenosta tietoakaan. Ja aamulla taas ylös kokkamaan! Toisaalta, jos naisen ensisijainen rooli täällä onkin hoitaa kotia, myös miehen rooli olla osallistumatta tähän taitaa olla yhtä tarkasti rajattu. Miehen ei ole soveliasta auttaa vaimoaan kotitöissä, sillä tämä kertoisi hänen olevan vaimonsa käskyvallan alla; hän joutuisi naurunalaiseksi ja menettäisi maineensa. Kuinka kätevää.

Saimme vihdoin lisättyä kuviakin blogiin. Alla (edellisessä bloggauksessa) olevassa kuvassa esiintyvät vasemmalta oikealle Veera, Pia, Mari, meidän Pia, Anne, Kuisma ja Leena. Juuh, nyt nukkumaan ja uusia seikkailuja odottamaan.

Veera