Inchallah!

Afrikka on sen verran tattunut elimistöön, että on ajantaju kadonnut. Siksipä ei tämä blogikaan ole päivittynyt. Näkyy se tartunta toisellakin tavalla, ja vatsa-antibioottikuurilla tässä ollaankin! Sillä häipyvät loiset tai pöpöt; mitkä ikinä elimistööni ovatkaan pesiytyneet. Juuri nyt muut ovat katsomassa meidän poikien jalkapallopeliä, mutta minä jäin kotiin lukemaan ranskankielistä muumikirjaa ja kirjoittelemaan tätä blogia. Mukavaa vaihtelua tämän viikon kiireisiin!

Ollaan tosiaankin tultu ja menty koko viikko. Eilen oltiin päivällä ensin Dakarin keskustassa ja käytiin mm. Ranskan kulttuurikeskuksessa. Siellä oli tarkoitus tehdä vaikka mitä, mutta istuimme lopulta yli pari tuntia yhdessä ja samassa ravintolassa, koska palvelu oli hieman hidasta. Ja melkein heti sen jälkeen vatsat pakottivat lähtemään takaisin kotiin. Matkat taittuivat paikallisilla busseilla, jotka ovat varsin hyvä matkustusmuoto. Dakarin julkinen liikenne on parissa vuodessa muuttunut todella hyvin toimivaksi. Joka paikkaan pääsee busseilla, ja niillä kulkeminen on melko halpaa, ainakin meikäläisen mittapuun mukaan. Se tuntuu täysin yhdentekevältä, että pohjissa voi olla reikiä ja iskarit ovat paskana ja muutama ikkuna siellä täällä hajalla. Henki on hyvä ja homma toimii!

Tyngän keskustareissun jälkeen mentiin synttärikutsuille, joiden päivänsankari oli 19-vuotta täyttänyt Mamedibor, kaunis nuori nainen. Siellä meitä kestitettiin ja pääsimme/jouduimme tanssimaan piirin keskellä. Tytöt olivat niin kohteliaita, että meinasivat lähteä ostamaan meille kaljaa, vaikka eivät edes itse juo. Onneksi Leena ehti estää heitä. Tytöt olivat muutenkin tosi mukavia, tulevia lääkäreitä ja lakimiehiä, eli hieman varakkaammista perheistä. He myös kertoivat projektistaan, jolla yritetään auttaa katulapsia. Nuo tytöt ovatkin siitä onnellisessa semassa, että heillä on mahdollisuus auttaa muita. Suurimmalla osalla naisista on täällä niin vähän rahaa ja niin paljon töitä, että hyvä jos ehtivät oman perheen huoltaa.

No, synttärien jälkeen lähdimme paikalliseen yökerhoon paikallisten poikien kanssa. Ajattelimme, että nyt pääsee tanssimaan oikein afromusiikin tahdissa. Lähtemisestä oli sovittu Siren ja Babacarin kanssa, mutta yhtäkkiä seuralaisia olikin kolme lisää! Ja tanssilattialta olisi toki löytynyt seuraa vielä lisää...Siellä sitten tanssimme europopin ja teknon tahdissa Tropic-nimisessä paikassa ja häädimme miehiä kauemmaksi. En ehkä tullut toiselle mantereelle tuon takia. Huumorillahan se piti ottaa...

Yhtenä päivänä olimme katsomassa jalkapalloa Dakarin suurelta stadionilta. Se oli minulle ensimäinen kerta missään matsissa koskaan (lukuunottamatta jotain pikkumatseja jonkun koulun kentällä). Eikä se ollut ollenkaan kamalaa. Meidän kylä poika Ada pelasi siellä ja teki meidän kannattaman joukkueen ainoan maalin. Valitettavasti se ei kuitenkaan riittänyt. Lisäjännitystä pelin seuraamiseen toivat taivaalta putoilevat heinäsirkat.

Tällä viikolla oli myös kaksi naisten iltaa, tiistaina ja torstaina. Tiistaina aloitimme kuudelta ja odotimme noin yhdeksään asti, eikä ketään tullut. Ihmettelimme, että eikö naisia kiinnosta. Meille kerrottiin, että naiset tekevät töitä seitsemään asti ja aikaisintaan kahdeksalta ehtivät paikalle. Naisille tarkoitetut herkut syötettiin sitten Unoa pelaaville miehille...Torstaina aloitettiin vasta kahdeksalta ja paikalle tulikin liuta naisia. Ja heitä kyllä kiinnosti. Keskustelu kävi kuumana ja välillä oli jopa pelottavaa. Naiset projisoivat meihin negatiivisia tunteitaan siitä, että heitä ei oteta riittävästi huomioon. Meille oltiin myös hieman vihaisia, kun olimme päättäneet ottaa tanssitunteja yhdeltä ammattilaiselta. Tytöt ihmettelivät miksi ei ensin kysytä keskuksen tytöiltä vaan etsitään joku ulkopuolinen. No, sovun pitämiseksi päätimme ottaa tunteja sekä ammattilaiselta että keskuksen tytöiltä. Päätimme myös muutamista yksittäisistä asioista, joilla voimme parantaa naisten asemaa ainakin täällä keskuksessa. Mutta koko tuo naiskysymys on täällä niin suuri ja vaikea, että siihen tarvitsisi yhden työntekijän pitkäksi aikaa. Meillä ei riitä aika, taidot eikä energia kun on nuo oppituntien pitämiset ja kaikki.

Kävimme yhtenä päivänä Kër Sodassa sopimassa, että aloitamme oppitunnit huomenna ja pidämme aluksi neljä oppituntia viikossa ja myöhemmin otamme sitten lisää, joko Kër Sodassa ja toisessa koulussa. Koulu oli aivan erilainen kuin suomalaiset koulu. Hienoelektroniikka puuttui ja osa luokista oli talon katolla (hyvä ilmastointi), mutta lapset olivat samanlaisia söpöjä, oppia ahmivia kirkassilmäisiä tulevaisuuden toivoja kuin suomalaisetkin lapset. Koulusta jäi oikein hyvä kuva ja sinne on kiva huomenna mennä opettamaan. Vaikka kielitaito jännittää edelleen.

Keskiviikkona olimme myös keskuksen hipin, Doudoun, pitämässä teatterikerhossa, tai oikeastaan tarkemmin sanoen ympäristöaiheisessa ilmaisutaidon kerhossa. Jatkossa tulemme pitämään sitä yhdessä Doudoun kanssa ja tulemme tekemään kaikenlaista kivaa: kierrätyspaperitaidetta, ympäristöaiheisia leikkejä, piirustuksia jne. Olimme myös seuraamassa lasten lauluhetkeä, ja se oli kerrassaan riemastuttavaa. Lapsia ei täällä missään vaiheessa opeteta häpeämään tanssia tai laulua, joten kaikki lapset hoilasivat kurkku suorana, vetivät jopa sooloja. Toiset löivät rytmiä milloin mihinkin pöydän kulmaan tai hyllyyn ja toiset nousivat pystyyn tanssimaan. Se oli niin estotonta musiikin iloa!

Tähän viikkoon mahtui myös yksi reissu yliopistolle ja torille paikallisen oppaan kera. Reissu kävi kiertoteiden kautta ja tori olikin kiinalaisten halpojen tuotteiden aarreaitta. Mietimme, mitä kaverit ja sukulaiset tuumaisiva, jos toisimmekin Afrikan-tuliaisina kiinalaisen posliinikoiran! En voi käsittää, miksi oppaamme oli ajattellut meidän olevan kiinnostuneita silkkikukista ja biletopeista!

Kaljalla käymisen lisäksi kokeilimme tällä viikolla muitakin toubab-juttuja. Olimme yhtenä päivänä isolla porukalla N’Gorin saarella upealla rannalla palmujen katveessa. Ja se oli ehkä hieman liian ihanaa, sillä sen päivän jälkeen jokainen oli valkonaama oli muuttunut helakan punaiseksi. Siellä vain oli niin kivaa, ettei raaskittu lähteä ajoissa.

Tähän viikkoon on myös mahtunut rakastuneita kissoja, geometrisesti tarkkoja naarmuja iholla (itseaiheutettuja), tapettuja hiiriä meidän huoneen lattialla, kielivirheitä, hyvää ruokaa, lasten kanssa leikkimistä, lasten torumista, erikoista senegalilaista huumoria, reilun kaupan rannekorujen ostamista laskutaidottomalta mieheltä, ravuilla säikyttelyä, huonoa palvelua patonkikaupassa, vauvojen katselemista, sähkökatkoja, sulanut jääkaappi, hyttysenpuremia ja monenmonta toubab-huutoa.

Mari