Oppitunnit ovat alkaneet sujua. Kerroimme tänään lapsille puhtaasta ja likaisesta ympäristöstä ja jätteistä ja monet lapset kuuntelivat oikeasti ja jopa oppivat jotain. Opekin kehui meitä. :) Viime viikolla tuntien vetäminen oli aika vaikeaa, kun minulla oli ääni poissa ja Pia ja Veera eivät vielä juurikaan puhu ranskaa. No, he lukivat sitten lapuista käsikirjoituksen mukaan ja oikein hyvin selvisivätkin! Jokusen kerran on mielessä käynyt, että kyllä meillä on pokkaa!! Tänne me vain tultiin vieraaseen kulttuuriin, jossa puhutaan meille vielä toistaiseksi melko vierasta kieltä. Ja nyt sitä sitten pidetään oppitunteja koulussa. Kielellä, jota ei oikein hallita ja yhteiskunnassa, jossa kaikki on aivan erilaista kuin suomessa. No, ainakin rajoja tulee rikottua ihan urakalla, mutta kyllä silti välillä mietin, että ei meidän itsetunnoissa ainakaan ole valittamista.:) No, täytyy toki mainita sellainen lieventävä seikka, että koska lapset täällä oppivat ranskaa vasta koulussa, on oppilaidemme ranskan taso kutakuinkin sama kuin minun ranskani (ja minä siis vastaan pääosin tuntiemme kielisisällöstä) ja siksi meidän tuntiemme ranska on sen tasoista, että se sopii näille lapsille hyvin..
Viime viikon naisten illassa kätilö-Pia opetti seksuaaliasioita naisille, ja vastaili heidän kysymyksiinsä, Kaijun tulkkaamana. Tällainen koulutus tulee kyllä todella tarpeeseen, voin sanoa. Tytöt olivat varsin tietämättömiä ihan perusjutuista. Jatketaan samalla teemalla varmaan jokunen torstai-ilta...
Sunnuntaina oli kolme lasten kerhoa, joissa me opetimme ympäristöjuttuja, yhdessä Omarin ja Doudoun kanssa. Se oli mukavaa, varsinkin nuorten tyttöjen opettaminen. He kun ovat täälläkin aika fiksuja, jos ei oteta huomioon sitä, että he ovat murroikäisiä. Yhden 14-v tytön kanssa tuli hieman ongelmia tunnin jälkeen.
Tänään oltiin myös toreilla ja turuilla käymässä. Ostin paljon kaikkea paikallista käsityötä, ihania vaatteita ja koruja ja seinäkankaita. Muuten tulisi kauhean huono omatunto tuhlaamisesta, mutta kun rahat menevät kaikki kuitenkin paikallisille ihmisille rehellisestä työstä. Torilla oli kyllä ihan hullu meno: pahimmillaan kimpussani oli viisi kauppiasta samaan aikaan ja yksi kiskoi oikealle ja yksi vasemmalle ja yksi tunki jotain ihmesoitinta naamaan. Special price, just for you sister! Ja kumma kyllä, tapasin tänään aika monta kauppiasta, jotka osasivat sanoa ”Mitä kuuluu?” Yhden kauppiaan sanoin, Dakarissa on tällä hetkellä liikaa suomalaisia!! Jouduimme myös huijausyritysten kohteiksi, mutta ihme kyllä kukaan ei missään vaiheessa yrittänyt varastaa meidän laukuista mitään. Meno oli välillä niin älytöntä, että sitä ei olisi kestänyt ilman hyviä nauruhermoja. Kävimme myös malilaisella marketilla, jossa oli todella kaunis suuri kauppahalli, jonka teräsrakenteet olivat ruosteessa ja jossa oli joka puolella kauheasti hämmähäkinseittejä. Taateleita, pähkinöitä, siemeniä, mausteita, kaikkea oli suurissa tai pienissä kasoissa siellä täällä. Jälleen kerran paikka, jota olisi niin kiva kuvata, mutta kun siellä oli ihmisiä! Tosi tylsää, että uskonto kieltää täällä kuvaamasta ihmisiä ilman lupaa.
Viime lauantaina olimme Goreen saarella, josta aikoinaan kuljetettiin kaikki Länsi-Afrikan orjat uuteen maailmaan. Goree on kaunis pieni saari, jossa kukat kukkivat ja kadut ovat siistejä. Orjien talossa oli pieniä huoneita, joihin on ollut ahdettuna 30 ihmistä samaan aikaan. Siellä saarella en aio käydä enää koskaan!
Olimme viime viikolla myös N’Gorin saarella, jossa sukeltelimme värikkäiden kalojen joukossa, täydellisen kirkkaassa vedessä. Jäimme saarelle myös seuraamaan auringonlaskua korkealta kalliolta, johon suuret aallot löivät lujaa ja toisella puolella paistoi kuu. Sinne uudelleen!
Elämä on siis raiteillaan. Nyt ollaan vihdoinkin terveitäkin! Tyypit ovat tulleet tutuiksi ja ollaan saatu uusia ystäviä. Kieli sujuu aina vain paremmin. Tanssitunnit on hauskoja, vaativasta opettajasta huolimatta. Ja mangot on täällä niin hyviä!
Mari
tiistai 30. lokakuuta 2007
maanantai 29. lokakuuta 2007
Kirjava Dakar
Santhiaba
Keskuksemme sijaitsee pienellä eläväisellä hiekkakadulla, jota reunustavat harmaat ja valkoiset kivirakennukset. Joka paikassa juoksentelee yhtenään lapsia. Seinien vieressä istuskelee nuoria ja aikuisia. Nuoret tytöt letittävät toistensa hiuksia, vanhemmat naiset istuvat nuorempien joukossa ja tutkailevat arvokkaan oloisina kadulla kulkevia ihmisiä. Jotkut ovat tulleet kadulle pesemään riisia ja vaihtamaan samalla kuulumisia ystävien ja sukulaisten kanssa. Katukuvaa elävöittävät vuohet, jotka laiduntavat kadun varsilla. Kotikadullamme on rauhallista, ja vaarallista on lähinnä lasten keskinäinen nahistelu.
Santhiaban alueella on eri perheiden välillä suuria eroja elintasossa. Jonkun kodista löytyy ikkunan kokoinen laajakuvatelevisio, toisissa perheissa taas parikymppiset lapset eivät osaa lukea. Jatkuvaa rikkaan leimaa kantava toubab ei tahtoisi myöntää itselleen, että kokee olonsa helpommaksi asunnossa, josta löytyy laajakuvatelevisio.
Uimarannat
Uimarannat ovat hämmentäviä paikkoja monta päivää Santhiabassa hikoilleelle finufinulle. Santhiabassa on jatkuvasti hiki, mutta uimarannalle mentäessä on vihdoin mahdollisuus vetää henkeä, tuntea veden ihana viileys ja huomata miten suuri osa päivittäisestä stressistä johtuu jatkuvasta kuumuudesta.
Uimarannoilla on tähän aikaan vuodesta melko vähän valkoihoisia, koska pahin turistikausi ei ole vielä alkanut. Sen sijaan paikallisia ihmisiä on paljon rannoilla uimassa, lenkkeilemässä ja pelaamassa. Naispuolisen toubabin on vaikeaa olla rannalla rauhassa. Rannat vilisevät valkoihoista naista havittelevia miehiä, joista on toisinaan raivostuttavan vaikea päästä eroon. Toisena rasitteena ovat jatkuvasti toubabin ympärillä pyörivät kauppiaat, jotka tulevat myymään kaikkea vaatteista perinnesoittimiin.
Erityisen häkellyttävä kokemus Ngorin saarella oli merenalaisen elämän seuraaminen snorkkelin avulla. Näimme mm. pallokalan, kuolleen mustekalan, lukuisia värikkäitä ja erikokoisia kalaparvia ja tietysti tolkuttoman määrän merenpohjaan painunutta roinaa.
Ydinkeskusta
Dakarin keskusta eroaa monella tavalla kaupungin laitaseuduista ja jopa monista laidemmalla olevista markkinapaikoista. Keskustaan saavuttuamme ensimmäisenä pitsi silmään se, että suurin osa keskustan liikkeiden myyjistä on ranskalaisia tai muita valkoihoisia. Tämä oli shokki usean viikon Santhiabassa oleskelun jälkeen. Kotikulmillamme nimittäin harvemmin näkee toubabia toisiamme lukuun ottamatta. Lisäksi havaitsimme vihdoin, että Dakarissa tosiaan tulee pitää laukuista kiinni. Varkaita tulee jatkuvasti vastaan ja kadulla tuntuu turvalliselta kysyä neuvoa korkeintaan poliisilta. Dakarin keskustan häiriköillä on myös omat tehokkaat tapansa vedota turistin tunteisiin. Kun kävelimme kylmästi meitä puhutelleen miehen ohi, saimme vastaukseksi: ”Te ette ilmeisesti tahdo keskustella tummaihoisen kanssa!” Noh, kolmen pienen rasistin ei auttanut muu kuin hyväksyä se, että jos tulee Afrikkaan, tapaa todennäköisesti joitakin tummaihoisia.
Dakarin keskusta toi mieleeni sen mielikuvan, mitä elättelin Pariisista, tosin tujuin afrikkalaisin maustein. Keskustassa on paljon pieniä tyylikkäitä liikkeitä, tiedostavia liikkeitä ja kulttuuria. Dakarin keskustasta tulikin mieleen Euroopan suurkaupunki, jonka rakenteista pursuaa läpi sama tunnelma, joka on vallitsevana Dakarin lähiöissä.
Ostoskeskus
Erityisen maininnan vaatii lähellä keskustaa sijaitseva ostoskeskus Casino. Casino sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella, lähellä Dakarin keskustaa. Ostoskeskuksen ympäristö on ymmärrettävästi tavanomaista Dakarin ympäristöä. Jokapaikassa risteilee kauhea määrä takseja ja Car Rapideja. Parkkipaikka on täynnä rahaa pyytäviä ihmisiä. Siellä täällä on kadunvarrella sekalaisia tavaroita sisältäviä myyntikojuja. Kuumuus on tainnuttava. Entä mitä avautuu ostoskeskuksen ovien sisäpuolelta...
Sieltä avautuu Citymarketti, tai ainakin tosi paljon sitä muistuttava paikka. Kauppakäytävässä on ihana ilmastointi. Käytävän varsilla on pikkuputiikkeja. Yksi näyttää länsimaiselta postilta, jossa myydään kortteja. Yhdessä lasiseinän takana olevassa liikkeessä myydään dvd-elokuvia ja karkkia, toisessa tavallisia Prisma-vaatteita. Kaupan sydän on suuri elintarvikemyymälä, jossa on tavaratkin samassa järjestyksessä kuin Suomen vastaavissa liikkeissä. Yhdessä paikassa on paperitarvikkeita, toisessa säilykkeitä, kolmannessa juusto- ja lihatiski ja neljännessä paikassa vaipat, deodorantit ym. hygieniatuotteet. Kaiken kukkuraksi löysin kakkuosastolta valmiskakun, jossa oli suomenkielinen pakkausseloste. Se oli tanskalainen kakku.
Minun on vaikea kuvailla sitä, miten ihanalta tuntui ostaa mangoja, gouda-juustoa, suklaata ja sokerihuurrettuja muroja.
Shell
Kilometrin päässä residenssiltämme sijaitsee Shell-huoltamo. Se on se paikka, jossa käymme liian usein ja jossa käymisen vuoksi saamme joka kerran moraalisen krapulan. Myös Shellillä on ilmastointi ja sieltä saa ostettua vessapaperia ja yleispesuainetta. Se on lähin paikka, jossa on helppo käydä rikkomassa kymppitonnin seteleitä ja valitettavasti käymme rikkomassa niitä erittäin usein. Olemme kuulleet huhun, että hinnat ovat nousseet Senegalissa rutkasti ja se näkyy myös rahankulutuksessamme. Näin me ainakin selitämme itsellemme.
Pahinta Shellillä käymisessä on se, että heti sen edestä avautuu kauppakatu, jossa on hurja määrä elinkeinoaan harjoittavia torikauppiaita ja vielä enemmän lapsia ja aikuisia pyytämässä rahaa. Tuntuu aika nololta tulla Shelliltä muovikassit pullollaan ja kävellä kaikkien rahaa pyytävien ihmisten ohi antamatta heille mitään. Eilen päätimme vähentää Shellillä käymistä ostettuamme sieltä kallista juustoa ja valmiskakun pahimpaan herkkunälkäämme.
Tori
Dakarissa on hurja määrä erilaisia markkinapaikkoja, jotka ovat täynnä pieniä kojuja. Lähellä residenssiämme, Shellin läheisyydessä, sijaitsee kauppapaikka, josta saa halpiskenkiä, todella kauniita kankaita ja kaikenlaista ruokaa. Markkinapaikalla on huumaava haju. Sitä on vaikea kuvailla, mutta olemme ristineet sen Senegalin hajuksi, koska sama haju tunkee läpi kaikkialta (jopa setelitkin haisevat Senegalille), vaikka se onkin voimakkain niissä paikoissa, joissa myydään ruokaa. Torilla pitää tingata aina ja paljon. Kauppiaat pyytävät parhaimmillaan yli puolet ylihintaa myymistään tavaroista.
Vaikuttavaa lähitorissamme on se, että kaiken markkinahumun ja ärsyttävän väkisinkauppaamisen takana on ihmisten tarve harjoittaa omaa elinkeinoaan. Tingatessa hintoja alaspäin onkin tullut monesti mietittyä sitä, millä kriteereillä päätän sen, kuinka paljon suostun maksamaan jostain tuotteesta. Järkevää ei ole välttämättä yrittää saada tavaroita niin halvalla kuin mahdollista, vaan enemminkin miettiä, mikä olisi kohtuullinen hinta juuri siitä tuotteesta. Helposti nimittäin unohtaa sen, että ostamalla torilta tavaroita, pitää samalla yllä myyjien pääelinkeinoa.
Pia
Keskuksemme sijaitsee pienellä eläväisellä hiekkakadulla, jota reunustavat harmaat ja valkoiset kivirakennukset. Joka paikassa juoksentelee yhtenään lapsia. Seinien vieressä istuskelee nuoria ja aikuisia. Nuoret tytöt letittävät toistensa hiuksia, vanhemmat naiset istuvat nuorempien joukossa ja tutkailevat arvokkaan oloisina kadulla kulkevia ihmisiä. Jotkut ovat tulleet kadulle pesemään riisia ja vaihtamaan samalla kuulumisia ystävien ja sukulaisten kanssa. Katukuvaa elävöittävät vuohet, jotka laiduntavat kadun varsilla. Kotikadullamme on rauhallista, ja vaarallista on lähinnä lasten keskinäinen nahistelu.
Santhiaban alueella on eri perheiden välillä suuria eroja elintasossa. Jonkun kodista löytyy ikkunan kokoinen laajakuvatelevisio, toisissa perheissa taas parikymppiset lapset eivät osaa lukea. Jatkuvaa rikkaan leimaa kantava toubab ei tahtoisi myöntää itselleen, että kokee olonsa helpommaksi asunnossa, josta löytyy laajakuvatelevisio.
Uimarannat
Uimarannat ovat hämmentäviä paikkoja monta päivää Santhiabassa hikoilleelle finufinulle. Santhiabassa on jatkuvasti hiki, mutta uimarannalle mentäessä on vihdoin mahdollisuus vetää henkeä, tuntea veden ihana viileys ja huomata miten suuri osa päivittäisestä stressistä johtuu jatkuvasta kuumuudesta.
Uimarannoilla on tähän aikaan vuodesta melko vähän valkoihoisia, koska pahin turistikausi ei ole vielä alkanut. Sen sijaan paikallisia ihmisiä on paljon rannoilla uimassa, lenkkeilemässä ja pelaamassa. Naispuolisen toubabin on vaikeaa olla rannalla rauhassa. Rannat vilisevät valkoihoista naista havittelevia miehiä, joista on toisinaan raivostuttavan vaikea päästä eroon. Toisena rasitteena ovat jatkuvasti toubabin ympärillä pyörivät kauppiaat, jotka tulevat myymään kaikkea vaatteista perinnesoittimiin.
Erityisen häkellyttävä kokemus Ngorin saarella oli merenalaisen elämän seuraaminen snorkkelin avulla. Näimme mm. pallokalan, kuolleen mustekalan, lukuisia värikkäitä ja erikokoisia kalaparvia ja tietysti tolkuttoman määrän merenpohjaan painunutta roinaa.
Ydinkeskusta
Dakarin keskusta eroaa monella tavalla kaupungin laitaseuduista ja jopa monista laidemmalla olevista markkinapaikoista. Keskustaan saavuttuamme ensimmäisenä pitsi silmään se, että suurin osa keskustan liikkeiden myyjistä on ranskalaisia tai muita valkoihoisia. Tämä oli shokki usean viikon Santhiabassa oleskelun jälkeen. Kotikulmillamme nimittäin harvemmin näkee toubabia toisiamme lukuun ottamatta. Lisäksi havaitsimme vihdoin, että Dakarissa tosiaan tulee pitää laukuista kiinni. Varkaita tulee jatkuvasti vastaan ja kadulla tuntuu turvalliselta kysyä neuvoa korkeintaan poliisilta. Dakarin keskustan häiriköillä on myös omat tehokkaat tapansa vedota turistin tunteisiin. Kun kävelimme kylmästi meitä puhutelleen miehen ohi, saimme vastaukseksi: ”Te ette ilmeisesti tahdo keskustella tummaihoisen kanssa!” Noh, kolmen pienen rasistin ei auttanut muu kuin hyväksyä se, että jos tulee Afrikkaan, tapaa todennäköisesti joitakin tummaihoisia.
Dakarin keskusta toi mieleeni sen mielikuvan, mitä elättelin Pariisista, tosin tujuin afrikkalaisin maustein. Keskustassa on paljon pieniä tyylikkäitä liikkeitä, tiedostavia liikkeitä ja kulttuuria. Dakarin keskustasta tulikin mieleen Euroopan suurkaupunki, jonka rakenteista pursuaa läpi sama tunnelma, joka on vallitsevana Dakarin lähiöissä.
Ostoskeskus
Erityisen maininnan vaatii lähellä keskustaa sijaitseva ostoskeskus Casino. Casino sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella, lähellä Dakarin keskustaa. Ostoskeskuksen ympäristö on ymmärrettävästi tavanomaista Dakarin ympäristöä. Jokapaikassa risteilee kauhea määrä takseja ja Car Rapideja. Parkkipaikka on täynnä rahaa pyytäviä ihmisiä. Siellä täällä on kadunvarrella sekalaisia tavaroita sisältäviä myyntikojuja. Kuumuus on tainnuttava. Entä mitä avautuu ostoskeskuksen ovien sisäpuolelta...
Sieltä avautuu Citymarketti, tai ainakin tosi paljon sitä muistuttava paikka. Kauppakäytävässä on ihana ilmastointi. Käytävän varsilla on pikkuputiikkeja. Yksi näyttää länsimaiselta postilta, jossa myydään kortteja. Yhdessä lasiseinän takana olevassa liikkeessä myydään dvd-elokuvia ja karkkia, toisessa tavallisia Prisma-vaatteita. Kaupan sydän on suuri elintarvikemyymälä, jossa on tavaratkin samassa järjestyksessä kuin Suomen vastaavissa liikkeissä. Yhdessä paikassa on paperitarvikkeita, toisessa säilykkeitä, kolmannessa juusto- ja lihatiski ja neljännessä paikassa vaipat, deodorantit ym. hygieniatuotteet. Kaiken kukkuraksi löysin kakkuosastolta valmiskakun, jossa oli suomenkielinen pakkausseloste. Se oli tanskalainen kakku.
Minun on vaikea kuvailla sitä, miten ihanalta tuntui ostaa mangoja, gouda-juustoa, suklaata ja sokerihuurrettuja muroja.
Shell
Kilometrin päässä residenssiltämme sijaitsee Shell-huoltamo. Se on se paikka, jossa käymme liian usein ja jossa käymisen vuoksi saamme joka kerran moraalisen krapulan. Myös Shellillä on ilmastointi ja sieltä saa ostettua vessapaperia ja yleispesuainetta. Se on lähin paikka, jossa on helppo käydä rikkomassa kymppitonnin seteleitä ja valitettavasti käymme rikkomassa niitä erittäin usein. Olemme kuulleet huhun, että hinnat ovat nousseet Senegalissa rutkasti ja se näkyy myös rahankulutuksessamme. Näin me ainakin selitämme itsellemme.
Pahinta Shellillä käymisessä on se, että heti sen edestä avautuu kauppakatu, jossa on hurja määrä elinkeinoaan harjoittavia torikauppiaita ja vielä enemmän lapsia ja aikuisia pyytämässä rahaa. Tuntuu aika nololta tulla Shelliltä muovikassit pullollaan ja kävellä kaikkien rahaa pyytävien ihmisten ohi antamatta heille mitään. Eilen päätimme vähentää Shellillä käymistä ostettuamme sieltä kallista juustoa ja valmiskakun pahimpaan herkkunälkäämme.
Tori
Dakarissa on hurja määrä erilaisia markkinapaikkoja, jotka ovat täynnä pieniä kojuja. Lähellä residenssiämme, Shellin läheisyydessä, sijaitsee kauppapaikka, josta saa halpiskenkiä, todella kauniita kankaita ja kaikenlaista ruokaa. Markkinapaikalla on huumaava haju. Sitä on vaikea kuvailla, mutta olemme ristineet sen Senegalin hajuksi, koska sama haju tunkee läpi kaikkialta (jopa setelitkin haisevat Senegalille), vaikka se onkin voimakkain niissä paikoissa, joissa myydään ruokaa. Torilla pitää tingata aina ja paljon. Kauppiaat pyytävät parhaimmillaan yli puolet ylihintaa myymistään tavaroista.
Vaikuttavaa lähitorissamme on se, että kaiken markkinahumun ja ärsyttävän väkisinkauppaamisen takana on ihmisten tarve harjoittaa omaa elinkeinoaan. Tingatessa hintoja alaspäin onkin tullut monesti mietittyä sitä, millä kriteereillä päätän sen, kuinka paljon suostun maksamaan jostain tuotteesta. Järkevää ei ole välttämättä yrittää saada tavaroita niin halvalla kuin mahdollista, vaan enemminkin miettiä, mikä olisi kohtuullinen hinta juuri siitä tuotteesta. Helposti nimittäin unohtaa sen, että ostamalla torilta tavaroita, pitää samalla yllä myyjien pääelinkeinoa.
Pia
sunnuntai 21. lokakuuta 2007
Inchallah!
Afrikka on sen verran tattunut elimistöön, että on ajantaju kadonnut. Siksipä ei tämä blogikaan ole päivittynyt. Näkyy se tartunta toisellakin tavalla, ja vatsa-antibioottikuurilla tässä ollaankin! Sillä häipyvät loiset tai pöpöt; mitkä ikinä elimistööni ovatkaan pesiytyneet. Juuri nyt muut ovat katsomassa meidän poikien jalkapallopeliä, mutta minä jäin kotiin lukemaan ranskankielistä muumikirjaa ja kirjoittelemaan tätä blogia. Mukavaa vaihtelua tämän viikon kiireisiin!
Ollaan tosiaankin tultu ja menty koko viikko. Eilen oltiin päivällä ensin Dakarin keskustassa ja käytiin mm. Ranskan kulttuurikeskuksessa. Siellä oli tarkoitus tehdä vaikka mitä, mutta istuimme lopulta yli pari tuntia yhdessä ja samassa ravintolassa, koska palvelu oli hieman hidasta. Ja melkein heti sen jälkeen vatsat pakottivat lähtemään takaisin kotiin. Matkat taittuivat paikallisilla busseilla, jotka ovat varsin hyvä matkustusmuoto. Dakarin julkinen liikenne on parissa vuodessa muuttunut todella hyvin toimivaksi. Joka paikkaan pääsee busseilla, ja niillä kulkeminen on melko halpaa, ainakin meikäläisen mittapuun mukaan. Se tuntuu täysin yhdentekevältä, että pohjissa voi olla reikiä ja iskarit ovat paskana ja muutama ikkuna siellä täällä hajalla. Henki on hyvä ja homma toimii!
Tyngän keskustareissun jälkeen mentiin synttärikutsuille, joiden päivänsankari oli 19-vuotta täyttänyt Mamedibor, kaunis nuori nainen. Siellä meitä kestitettiin ja pääsimme/jouduimme tanssimaan piirin keskellä. Tytöt olivat niin kohteliaita, että meinasivat lähteä ostamaan meille kaljaa, vaikka eivät edes itse juo. Onneksi Leena ehti estää heitä. Tytöt olivat muutenkin tosi mukavia, tulevia lääkäreitä ja lakimiehiä, eli hieman varakkaammista perheistä. He myös kertoivat projektistaan, jolla yritetään auttaa katulapsia. Nuo tytöt ovatkin siitä onnellisessa semassa, että heillä on mahdollisuus auttaa muita. Suurimmalla osalla naisista on täällä niin vähän rahaa ja niin paljon töitä, että hyvä jos ehtivät oman perheen huoltaa.
No, synttärien jälkeen lähdimme paikalliseen yökerhoon paikallisten poikien kanssa. Ajattelimme, että nyt pääsee tanssimaan oikein afromusiikin tahdissa. Lähtemisestä oli sovittu Siren ja Babacarin kanssa, mutta yhtäkkiä seuralaisia olikin kolme lisää! Ja tanssilattialta olisi toki löytynyt seuraa vielä lisää...Siellä sitten tanssimme europopin ja teknon tahdissa Tropic-nimisessä paikassa ja häädimme miehiä kauemmaksi. En ehkä tullut toiselle mantereelle tuon takia. Huumorillahan se piti ottaa...
Yhtenä päivänä olimme katsomassa jalkapalloa Dakarin suurelta stadionilta. Se oli minulle ensimäinen kerta missään matsissa koskaan (lukuunottamatta jotain pikkumatseja jonkun koulun kentällä). Eikä se ollut ollenkaan kamalaa. Meidän kylä poika Ada pelasi siellä ja teki meidän kannattaman joukkueen ainoan maalin. Valitettavasti se ei kuitenkaan riittänyt. Lisäjännitystä pelin seuraamiseen toivat taivaalta putoilevat heinäsirkat.
Tällä viikolla oli myös kaksi naisten iltaa, tiistaina ja torstaina. Tiistaina aloitimme kuudelta ja odotimme noin yhdeksään asti, eikä ketään tullut. Ihmettelimme, että eikö naisia kiinnosta. Meille kerrottiin, että naiset tekevät töitä seitsemään asti ja aikaisintaan kahdeksalta ehtivät paikalle. Naisille tarkoitetut herkut syötettiin sitten Unoa pelaaville miehille...Torstaina aloitettiin vasta kahdeksalta ja paikalle tulikin liuta naisia. Ja heitä kyllä kiinnosti. Keskustelu kävi kuumana ja välillä oli jopa pelottavaa. Naiset projisoivat meihin negatiivisia tunteitaan siitä, että heitä ei oteta riittävästi huomioon. Meille oltiin myös hieman vihaisia, kun olimme päättäneet ottaa tanssitunteja yhdeltä ammattilaiselta. Tytöt ihmettelivät miksi ei ensin kysytä keskuksen tytöiltä vaan etsitään joku ulkopuolinen. No, sovun pitämiseksi päätimme ottaa tunteja sekä ammattilaiselta että keskuksen tytöiltä. Päätimme myös muutamista yksittäisistä asioista, joilla voimme parantaa naisten asemaa ainakin täällä keskuksessa. Mutta koko tuo naiskysymys on täällä niin suuri ja vaikea, että siihen tarvitsisi yhden työntekijän pitkäksi aikaa. Meillä ei riitä aika, taidot eikä energia kun on nuo oppituntien pitämiset ja kaikki.
Kävimme yhtenä päivänä Kër Sodassa sopimassa, että aloitamme oppitunnit huomenna ja pidämme aluksi neljä oppituntia viikossa ja myöhemmin otamme sitten lisää, joko Kër Sodassa ja toisessa koulussa. Koulu oli aivan erilainen kuin suomalaiset koulu. Hienoelektroniikka puuttui ja osa luokista oli talon katolla (hyvä ilmastointi), mutta lapset olivat samanlaisia söpöjä, oppia ahmivia kirkassilmäisiä tulevaisuuden toivoja kuin suomalaisetkin lapset. Koulusta jäi oikein hyvä kuva ja sinne on kiva huomenna mennä opettamaan. Vaikka kielitaito jännittää edelleen.
Keskiviikkona olimme myös keskuksen hipin, Doudoun, pitämässä teatterikerhossa, tai oikeastaan tarkemmin sanoen ympäristöaiheisessa ilmaisutaidon kerhossa. Jatkossa tulemme pitämään sitä yhdessä Doudoun kanssa ja tulemme tekemään kaikenlaista kivaa: kierrätyspaperitaidetta, ympäristöaiheisia leikkejä, piirustuksia jne. Olimme myös seuraamassa lasten lauluhetkeä, ja se oli kerrassaan riemastuttavaa. Lapsia ei täällä missään vaiheessa opeteta häpeämään tanssia tai laulua, joten kaikki lapset hoilasivat kurkku suorana, vetivät jopa sooloja. Toiset löivät rytmiä milloin mihinkin pöydän kulmaan tai hyllyyn ja toiset nousivat pystyyn tanssimaan. Se oli niin estotonta musiikin iloa!
Tähän viikkoon mahtui myös yksi reissu yliopistolle ja torille paikallisen oppaan kera. Reissu kävi kiertoteiden kautta ja tori olikin kiinalaisten halpojen tuotteiden aarreaitta. Mietimme, mitä kaverit ja sukulaiset tuumaisiva, jos toisimmekin Afrikan-tuliaisina kiinalaisen posliinikoiran! En voi käsittää, miksi oppaamme oli ajattellut meidän olevan kiinnostuneita silkkikukista ja biletopeista!
Kaljalla käymisen lisäksi kokeilimme tällä viikolla muitakin toubab-juttuja. Olimme yhtenä päivänä isolla porukalla N’Gorin saarella upealla rannalla palmujen katveessa. Ja se oli ehkä hieman liian ihanaa, sillä sen päivän jälkeen jokainen oli valkonaama oli muuttunut helakan punaiseksi. Siellä vain oli niin kivaa, ettei raaskittu lähteä ajoissa.
Tähän viikkoon on myös mahtunut rakastuneita kissoja, geometrisesti tarkkoja naarmuja iholla (itseaiheutettuja), tapettuja hiiriä meidän huoneen lattialla, kielivirheitä, hyvää ruokaa, lasten kanssa leikkimistä, lasten torumista, erikoista senegalilaista huumoria, reilun kaupan rannekorujen ostamista laskutaidottomalta mieheltä, ravuilla säikyttelyä, huonoa palvelua patonkikaupassa, vauvojen katselemista, sähkökatkoja, sulanut jääkaappi, hyttysenpuremia ja monenmonta toubab-huutoa.
Mari
Ollaan tosiaankin tultu ja menty koko viikko. Eilen oltiin päivällä ensin Dakarin keskustassa ja käytiin mm. Ranskan kulttuurikeskuksessa. Siellä oli tarkoitus tehdä vaikka mitä, mutta istuimme lopulta yli pari tuntia yhdessä ja samassa ravintolassa, koska palvelu oli hieman hidasta. Ja melkein heti sen jälkeen vatsat pakottivat lähtemään takaisin kotiin. Matkat taittuivat paikallisilla busseilla, jotka ovat varsin hyvä matkustusmuoto. Dakarin julkinen liikenne on parissa vuodessa muuttunut todella hyvin toimivaksi. Joka paikkaan pääsee busseilla, ja niillä kulkeminen on melko halpaa, ainakin meikäläisen mittapuun mukaan. Se tuntuu täysin yhdentekevältä, että pohjissa voi olla reikiä ja iskarit ovat paskana ja muutama ikkuna siellä täällä hajalla. Henki on hyvä ja homma toimii!
Tyngän keskustareissun jälkeen mentiin synttärikutsuille, joiden päivänsankari oli 19-vuotta täyttänyt Mamedibor, kaunis nuori nainen. Siellä meitä kestitettiin ja pääsimme/jouduimme tanssimaan piirin keskellä. Tytöt olivat niin kohteliaita, että meinasivat lähteä ostamaan meille kaljaa, vaikka eivät edes itse juo. Onneksi Leena ehti estää heitä. Tytöt olivat muutenkin tosi mukavia, tulevia lääkäreitä ja lakimiehiä, eli hieman varakkaammista perheistä. He myös kertoivat projektistaan, jolla yritetään auttaa katulapsia. Nuo tytöt ovatkin siitä onnellisessa semassa, että heillä on mahdollisuus auttaa muita. Suurimmalla osalla naisista on täällä niin vähän rahaa ja niin paljon töitä, että hyvä jos ehtivät oman perheen huoltaa.
No, synttärien jälkeen lähdimme paikalliseen yökerhoon paikallisten poikien kanssa. Ajattelimme, että nyt pääsee tanssimaan oikein afromusiikin tahdissa. Lähtemisestä oli sovittu Siren ja Babacarin kanssa, mutta yhtäkkiä seuralaisia olikin kolme lisää! Ja tanssilattialta olisi toki löytynyt seuraa vielä lisää...Siellä sitten tanssimme europopin ja teknon tahdissa Tropic-nimisessä paikassa ja häädimme miehiä kauemmaksi. En ehkä tullut toiselle mantereelle tuon takia. Huumorillahan se piti ottaa...
Yhtenä päivänä olimme katsomassa jalkapalloa Dakarin suurelta stadionilta. Se oli minulle ensimäinen kerta missään matsissa koskaan (lukuunottamatta jotain pikkumatseja jonkun koulun kentällä). Eikä se ollut ollenkaan kamalaa. Meidän kylä poika Ada pelasi siellä ja teki meidän kannattaman joukkueen ainoan maalin. Valitettavasti se ei kuitenkaan riittänyt. Lisäjännitystä pelin seuraamiseen toivat taivaalta putoilevat heinäsirkat.
Tällä viikolla oli myös kaksi naisten iltaa, tiistaina ja torstaina. Tiistaina aloitimme kuudelta ja odotimme noin yhdeksään asti, eikä ketään tullut. Ihmettelimme, että eikö naisia kiinnosta. Meille kerrottiin, että naiset tekevät töitä seitsemään asti ja aikaisintaan kahdeksalta ehtivät paikalle. Naisille tarkoitetut herkut syötettiin sitten Unoa pelaaville miehille...Torstaina aloitettiin vasta kahdeksalta ja paikalle tulikin liuta naisia. Ja heitä kyllä kiinnosti. Keskustelu kävi kuumana ja välillä oli jopa pelottavaa. Naiset projisoivat meihin negatiivisia tunteitaan siitä, että heitä ei oteta riittävästi huomioon. Meille oltiin myös hieman vihaisia, kun olimme päättäneet ottaa tanssitunteja yhdeltä ammattilaiselta. Tytöt ihmettelivät miksi ei ensin kysytä keskuksen tytöiltä vaan etsitään joku ulkopuolinen. No, sovun pitämiseksi päätimme ottaa tunteja sekä ammattilaiselta että keskuksen tytöiltä. Päätimme myös muutamista yksittäisistä asioista, joilla voimme parantaa naisten asemaa ainakin täällä keskuksessa. Mutta koko tuo naiskysymys on täällä niin suuri ja vaikea, että siihen tarvitsisi yhden työntekijän pitkäksi aikaa. Meillä ei riitä aika, taidot eikä energia kun on nuo oppituntien pitämiset ja kaikki.
Kävimme yhtenä päivänä Kër Sodassa sopimassa, että aloitamme oppitunnit huomenna ja pidämme aluksi neljä oppituntia viikossa ja myöhemmin otamme sitten lisää, joko Kër Sodassa ja toisessa koulussa. Koulu oli aivan erilainen kuin suomalaiset koulu. Hienoelektroniikka puuttui ja osa luokista oli talon katolla (hyvä ilmastointi), mutta lapset olivat samanlaisia söpöjä, oppia ahmivia kirkassilmäisiä tulevaisuuden toivoja kuin suomalaisetkin lapset. Koulusta jäi oikein hyvä kuva ja sinne on kiva huomenna mennä opettamaan. Vaikka kielitaito jännittää edelleen.
Keskiviikkona olimme myös keskuksen hipin, Doudoun, pitämässä teatterikerhossa, tai oikeastaan tarkemmin sanoen ympäristöaiheisessa ilmaisutaidon kerhossa. Jatkossa tulemme pitämään sitä yhdessä Doudoun kanssa ja tulemme tekemään kaikenlaista kivaa: kierrätyspaperitaidetta, ympäristöaiheisia leikkejä, piirustuksia jne. Olimme myös seuraamassa lasten lauluhetkeä, ja se oli kerrassaan riemastuttavaa. Lapsia ei täällä missään vaiheessa opeteta häpeämään tanssia tai laulua, joten kaikki lapset hoilasivat kurkku suorana, vetivät jopa sooloja. Toiset löivät rytmiä milloin mihinkin pöydän kulmaan tai hyllyyn ja toiset nousivat pystyyn tanssimaan. Se oli niin estotonta musiikin iloa!
Tähän viikkoon mahtui myös yksi reissu yliopistolle ja torille paikallisen oppaan kera. Reissu kävi kiertoteiden kautta ja tori olikin kiinalaisten halpojen tuotteiden aarreaitta. Mietimme, mitä kaverit ja sukulaiset tuumaisiva, jos toisimmekin Afrikan-tuliaisina kiinalaisen posliinikoiran! En voi käsittää, miksi oppaamme oli ajattellut meidän olevan kiinnostuneita silkkikukista ja biletopeista!
Kaljalla käymisen lisäksi kokeilimme tällä viikolla muitakin toubab-juttuja. Olimme yhtenä päivänä isolla porukalla N’Gorin saarella upealla rannalla palmujen katveessa. Ja se oli ehkä hieman liian ihanaa, sillä sen päivän jälkeen jokainen oli valkonaama oli muuttunut helakan punaiseksi. Siellä vain oli niin kivaa, ettei raaskittu lähteä ajoissa.
Tähän viikkoon on myös mahtunut rakastuneita kissoja, geometrisesti tarkkoja naarmuja iholla (itseaiheutettuja), tapettuja hiiriä meidän huoneen lattialla, kielivirheitä, hyvää ruokaa, lasten kanssa leikkimistä, lasten torumista, erikoista senegalilaista huumoria, reilun kaupan rannekorujen ostamista laskutaidottomalta mieheltä, ravuilla säikyttelyä, huonoa palvelua patonkikaupassa, vauvojen katselemista, sähkökatkoja, sulanut jääkaappi, hyttysenpuremia ja monenmonta toubab-huutoa.
Mari
sunnuntai 14. lokakuuta 2007
Baila baila
Vuohet päiväkävelylläEilen oli tosiaan hulppea juhla ramadanin loppumisen kunniaksi, kuten Mari kirjoitti. Päivä oli yllätyksiä täynnä, kun juhlien käsite taitaa olla täällä Senegalissa vähän erilainen kuin koto-Suomessa. Päivällä syötiin juhla-ateria, jonka valmistamisessa mekin olimme auttaneet, mutta tämä tapahtui vielä arkivaatteissa, mikä ihmetytti meitä aluksi suuresti (kun oli uudet mekot ja kaikki!). Itse juhlat alkoivat liukuvalla aikataululla myöhemmin (ja saatiin me ne mekotkin sitten pukea). Luvassa ei kuitenkaan ollut suurta kokoontumista ja tanssia djembe-rumpujen tahdissa, kuten olimme kuvitelleet, vaan lähdimme Sunu Keristä joukolla vierailulle paikallisen jalkapallotähden Ada Mbayen luo. Kävi ilmi, että juhlat sujuvat niin, että ensin vieraillaan parin ystävän luona, ja sitten mennään kotiin odottamaan vastavierailuja. Minulle jäi täysin epäselväksi, miten tämä ajoitetaan niin, että kaikki eivät yritä vierailla toistensa luona yhtä aikaa, jolloin kukaan ei olisi kotona vastaanottamassa vieraita. Jouhevasti ilta kuitenkin eteni, ja lopulta päädyimme keskukseen tanssimaan ja keittelemään atayaa eli vahvaa ja vahvasti sokerista mintulla maustettua vihreää teetä. Se on namia!
Tämä vierailuperinne oli oikein hauskaa vaihtelua suomalaiseen juhlien viettoon. Täällä ihmiset asuvat niin tiiviisti, että se on mahdollista, ja lisäksi kaikki naapurit tuntuvat tuntevan toisensa, niin että kauas ei tarvitse kylään lähteä. Vieraille on tapana tarjota jotain, vaikkapa limpparia, mutta muuten ohjelmassa on vain vapaamuotoista seurustelua (ja esimerkiksi jalkapallon katsomista telkkarista...). Me vierailimme kahdessa kodissa, mikä avarsi kivasti ainakin tämän finu-finun näkemystä senegalilaisesta asumisesta. Kodit muodostuvat täällä sisäpihan ympärille ryhmittyvistä erillisistä huoneista, ja väkeä saattaa yhdessä kodissa olla paljonkin, kun monta sukupolvea asuu yhdessä.
Sananen pitää vielä sanoa tuosta juhlien valmistelusta. Kuten Mari mainitsikin, täällä naisten oletetaan tekevän kaikki kotityöt ja tästä sain pienen maistiaisen juhlia edeltävänä iltana. Kuorimista riitti, ja keskiyön tienoilla hienoisen epätoivon kourissa päätimme siirtyä Pian kanssa kadulle miesten atayankeittopaikalle jatkamaan, jos vaikka Juha voisi auttaa meitä (kuten hän sitten auttoikin). Saivatpahan siinä sitten katsella senegalilaiset miehetkin meidän puurtamista; minulle on tullut vaikutelma, että naisten työskennellessä kotona miehet hengailevat muualla eli kadulla. Kun Pian kanssa veimme monen tunnin perunan/valkosipulinkuorintasessioiden jälkeen lopen voipuneina kädet täristen ja sormet kirvellen viimeiset sipulit Babacarin kodin naisille (silloin kello yhden aikaan yöllä), heillä oli vielä kaikilla omat kuorinta-astiat edessään eikä nukkumaanmenosta tietoakaan. Ja aamulla taas ylös kokkamaan! Toisaalta, jos naisen ensisijainen rooli täällä onkin hoitaa kotia, myös miehen rooli olla osallistumatta tähän taitaa olla yhtä tarkasti rajattu. Miehen ei ole soveliasta auttaa vaimoaan kotitöissä, sillä tämä kertoisi hänen olevan vaimonsa käskyvallan alla; hän joutuisi naurunalaiseksi ja menettäisi maineensa. Kuinka kätevää.
Saimme vihdoin lisättyä kuviakin blogiin. Alla (edellisessä bloggauksessa) olevassa kuvassa esiintyvät vasemmalta oikealle Veera, Pia, Mari, meidän Pia, Anne, Kuisma ja Leena. Juuh, nyt nukkumaan ja uusia seikkailuja odottamaan.
Veera
lauantai 13. lokakuuta 2007
On taas kulunut monta päivää niin ettei olla ehditty kirjoittelemaan kun on ollut välillä kone poissa käytöstä, vatsavaivoja, jännittäviä torireissuja ym. Nyt tässä kirjoittelen Abdou 5-v sylissäni. Ramadan on päättynyt ja tänään on suuri juhla. Oltiin juuri toubabitkin auttamassa ruuanlaitossa; paistettiin Pian kanssa perunoita ja sen jälkeen kypsyttelin sipuleita. Lähdin pois siinä vaiheessa kun sipulit olivat melkein kypsia ja vieressäni alettiin käristää kanaa. Onneksi kaikki eläimet teurastettiin aamuvarhaisella, jottei meidän herkkien kasvissyöjälänkkärien tarvinnut seurata sitä. Kohta sitten syödään ja sen jälkeen puetaan hienot vaatteet päälle ja sitten juhlitaan. Jospas sitä pääsis tänään vaikka tanssimaan!
Kuten ehkä arvata saattaa, ovat naiset täällä tehneet kaiken työn. Naiset kokkasivat yömyöhään miesten juodessa teetä. Itse olin silloin sängyssä vatsakivun kourissa, mutta Pia (ei meidän Pia vaan se toinen, joka on kätilö) ja Veera pilkkoivat valkosipuleita yhteen asti yöllä. Voitte kuvitella kuinka meitä feministejä ärsyttää tuommoinen!! Onneksi Juha näytti esimerkillään, että meillä päin miehetkin voivat tehdä kotitöitä. Me naiset kävimme eilen illalla myös torilla ostamassa tarvikkeet ja sekös oli jännittävää. Meitä oli kolme toubabia paikallisten naisten kanssa, kun kuljimme täpötäysiä torikatuja pitkin käsikädessä jottemme hukkaisi toisiamme. Veera joutui pitämään tarkkaa huolta lompakostaan, sillä väkirunsaat torit luonnollisestikin houkuttelevat varkaita. Itse meinasin kertaalleen jäädä auton alle, kun liikenne täällä on aina hullua, mutta Ramadanin viimeisenä yönä tavallistakin hullumpaa. Torilla oli myös kaiken maailman Saisai-miehiä (lirkuttelijoita) ja siellä tungettiin eläviä kanoja melkein naamaan kiinni. Osta kana!! Vihanneskaupassa oli niin paljon ihmisiä, että siellä ei mahtunut liikkumaan. Ja juuri siellä meillä meni noin puoli tuntia. Sain siellä allergiakohtauksen kun ilmassa leijui ties mitä pölyä. Onneksi meillä oli ihanana suojelijana 18-v Nabu, joka kyllä kärsi koko illan hienon tukkalaitteen aiheuttamasta pääkivusta.
Kaikilla muillakin naisilla on täällä hienot kampaukset ja uudet vaatteet on teetetty juhlaa varten. Kontrasti torilla oli melkoinen: kaikki on yhtä melko likaista kaaosta ja haju on todella voimakas, mutta kuitenkin ihmiset kulkevat siellä viimeisen päälle laitettuina! Itse olen viime aikoina tuntenut itseni melkoiseksi homssuksi, kun kuljen vain joku huivi päässä ja normaaleissa vaatteissa. No, tänään saa sitten laittautua uuteen vartavasten teetettyyn pukuun. (Kuvia seuraa perästä.)
Tämä viikko on kulunut melko rauhallisesti, sairastaessa ja kieltä oppiessa. On myös ollut epävirallinen naistenilta, jossa tytöt mm. räppäsivät meille. Ollaan käyty rannalla, jossa hypittiin suuriin aaltoihin. On ollut dramaattisia kielivirheitä, kun ranska ei meiltä ihan täysin vielä luonnistu. Piasta on tullut lettipää. On autettu laastaria ja muuta apua tarvitsevia lapsia ja ollaan leikitty piirileikkiä ja pidetty sylissä Abdoua ja Mamafatouta. Ensi viikolla pitäisi luvassa olla lasten teatterikerhoa, naisteniltoja, rantareissua ja kaikkea muuta kivaa.
Nyt toimisto on täynnä ihmisiä. Täytynee mennä syömään.
Mari
Kuten ehkä arvata saattaa, ovat naiset täällä tehneet kaiken työn. Naiset kokkasivat yömyöhään miesten juodessa teetä. Itse olin silloin sängyssä vatsakivun kourissa, mutta Pia (ei meidän Pia vaan se toinen, joka on kätilö) ja Veera pilkkoivat valkosipuleita yhteen asti yöllä. Voitte kuvitella kuinka meitä feministejä ärsyttää tuommoinen!! Onneksi Juha näytti esimerkillään, että meillä päin miehetkin voivat tehdä kotitöitä. Me naiset kävimme eilen illalla myös torilla ostamassa tarvikkeet ja sekös oli jännittävää. Meitä oli kolme toubabia paikallisten naisten kanssa, kun kuljimme täpötäysiä torikatuja pitkin käsikädessä jottemme hukkaisi toisiamme. Veera joutui pitämään tarkkaa huolta lompakostaan, sillä väkirunsaat torit luonnollisestikin houkuttelevat varkaita. Itse meinasin kertaalleen jäädä auton alle, kun liikenne täällä on aina hullua, mutta Ramadanin viimeisenä yönä tavallistakin hullumpaa. Torilla oli myös kaiken maailman Saisai-miehiä (lirkuttelijoita) ja siellä tungettiin eläviä kanoja melkein naamaan kiinni. Osta kana!! Vihanneskaupassa oli niin paljon ihmisiä, että siellä ei mahtunut liikkumaan. Ja juuri siellä meillä meni noin puoli tuntia. Sain siellä allergiakohtauksen kun ilmassa leijui ties mitä pölyä. Onneksi meillä oli ihanana suojelijana 18-v Nabu, joka kyllä kärsi koko illan hienon tukkalaitteen aiheuttamasta pääkivusta.
Kaikilla muillakin naisilla on täällä hienot kampaukset ja uudet vaatteet on teetetty juhlaa varten. Kontrasti torilla oli melkoinen: kaikki on yhtä melko likaista kaaosta ja haju on todella voimakas, mutta kuitenkin ihmiset kulkevat siellä viimeisen päälle laitettuina! Itse olen viime aikoina tuntenut itseni melkoiseksi homssuksi, kun kuljen vain joku huivi päässä ja normaaleissa vaatteissa. No, tänään saa sitten laittautua uuteen vartavasten teetettyyn pukuun. (Kuvia seuraa perästä.)
Tämä viikko on kulunut melko rauhallisesti, sairastaessa ja kieltä oppiessa. On myös ollut epävirallinen naistenilta, jossa tytöt mm. räppäsivät meille. Ollaan käyty rannalla, jossa hypittiin suuriin aaltoihin. On ollut dramaattisia kielivirheitä, kun ranska ei meiltä ihan täysin vielä luonnistu. Piasta on tullut lettipää. On autettu laastaria ja muuta apua tarvitsevia lapsia ja ollaan leikitty piirileikkiä ja pidetty sylissä Abdoua ja Mamafatouta. Ensi viikolla pitäisi luvassa olla lasten teatterikerhoa, naisteniltoja, rantareissua ja kaikkea muuta kivaa.
Nyt toimisto on täynnä ihmisiä. Täytynee mennä syömään.
Mari
tiistai 9. lokakuuta 2007
Mita me taalla sitten tehdaan
Kuten Veera kirjoitti, elama on tosiaan lahtenyt sujumaan uudessa maassa ja yhteisoasumuksessa koko ajan paremmin ja paremmin. Ja pitaa viela itsekin mainita, etta ilman aina uskomattoman avuliasta ja positiivista Mbaraa taalla olo olisi paljon hankalampaa. On kivaa, kun meilla on yhteinen kaveri johon voi luottaa ja joka pitaa toubabin puolta tukalan paikan tullen.
Meilla oli eilen ensimmainen projektikokous. Keraannyimme Sunu Kerin sisapihalle rinkiin, josta teki hupaisan se, etta toisella puolella rinkia istuivat senegalilaiset miehet ja toisella puolella suomalaiset naiset. Saannonmukaisuuden rikkoi ainoastaan yksi suomalainen mies. Jos kokoukseemme olisi yhtakkia tupsahtanut biologi, joka ei ole koskaan ennen nahnyt ihmista, se olisi paatellyt todennakoisesti etta Juha on mutantti.
Kokouksesta jai tosi hyva mieli ja se eteni loistavasti. Hakellyin moneen otteeseen paikallisten huomaavaisesta ja kuuntelevasta keskustelukulttuurista. Itseani huojensi erityisesti se, etta kokouksessa pystyi puhumaan englantia koska Souleiman tulkkasi jatkuvasti ranskasta ja wolofista englantiin. Kokous selvensi tosi paljon sita mita alamme taalla tekemaan, vaikka kysymyksia jai edelleen.
Nyt siis juhlallinen vastaus kaikille niille ihmisille, jotka saivat vastaukseksi vain sekavaa muminaa kysyessaan minulta ennen matkaa, etta mita me siella Senegalissa sitten oikein tehdaan. Sovimme siis, etta menemme nyt aluksi yhteen kouluun opettamaan ymparistoasioita lapsille. Tama vaatii meilta kuulemma tarkkaa suunnitelmaa tuntien sisallosta, silla koulun rehtori tahtoo tietaa etukateen tarkasti mita tunnit sisaltavat. Tama erityisesti siksi, koska jatkamme edeltajiemme tyota ja opetamme siis samoja aihealueita kuin he viime kevaana. Puhumme siis esim. ilmastonmuutoksesta. Kun opettaminen alkaa sujua, menemme pitamaan tunteja myos toiseen kouluun.
Ramadanin jalkeen taalla jatkuu kolme lasten kerhoa jotka ovat jaettu ikaryhmittain. Nama kerhot elavat ja voivat hyvin senegalilaisten vetamana. Menemme niihin kuitenkin mukaan ja pidamme siella samoja ymparistokasvatustunteja kuin koulussa ja lisaksi vedamme teatteriharjoituksia ja kaikenlaista askartelujuttua. Teemme esim. uusiopaperia ja uusiopaperiperiaatteella naamareita. Siita tulee varmasti mahtavaa.
Meidan oli tarkoitus myos laittaa pystyyn naisten kahvila, mutta se osoittautui pitkallisemmaksi ja hankalammaksi projektiksi kuin mihin me ehka pystymme kolmessa kuukaudessa. Paikkaa kahvilalle on kuulemma hankalaa loytaa taalta ja vuokra voi olla liian korkea. Yksi mahdollisuus on kunnostaa Albertin kotoa yksi huone kahvilaa varten, mutta talla hetkella siina on asukas ja lisaksi pitaa ottaa selvaa siita, miten paljon kahvilan perustaminen vaatii rahaa yhteensa.
Lisaksi aiomme pitaa naistenillan kaksi kertaa viikossa. Talloin keskuksen alakerta on kokonaan naisten kaytossa jolloin heilla on enemman tilaa tanssia ym. Naisten illoista olen henkilokohtaisesti erittain innoissani, silla paikalliset naiset ovat loistavaa sakkia ja he tosiaan osaavat pitaa hauskaa.
Tahan astisten kokemusten mukaan myos lasten kanssa on ihanaa touhuta kaikkea vaikka kielitaito onkin tosi puutteellinen. He nayttavat lahtevan mukaan kaikenlaisiin leikkeihin ja juttuihin tosi helposti ja oppivan jopa suomenkielisia laululeikkeja ihan hujauksessa. Ikimuistoinen hetki oli se, kun opetimme pikkuisille Piiri pieni pyorii -leikin. Leikimme sita ensin parin lapsen kanssa ja kun he sisaistivat sen, piiri laajeni hujauksessa vajaan kymmenen lapsen piiriksi, eivatka lapset olisi lopettaneet ellei Mbara olisi kyllastynyt ja alkanut vetaa uutta leikkia.
Nyt odotan siis vain projektien alkamista. Tuntuu tosi hyvalta saada paiviin ja viikkoihin jonkinlainen rytmi, jonka mukaan voi elaa. Ramadanin aika on leppoisaa, mutta suuremmissa maarissa taman leppoisuuden keskella alkaa toivoa strukturoitua ohjelmaa. Niinpa siis olemme onnistuneesti jarjestamassa sita itsellemme ja nahtavasti kovin monelle muullekin.
Pia
Meilla oli eilen ensimmainen projektikokous. Keraannyimme Sunu Kerin sisapihalle rinkiin, josta teki hupaisan se, etta toisella puolella rinkia istuivat senegalilaiset miehet ja toisella puolella suomalaiset naiset. Saannonmukaisuuden rikkoi ainoastaan yksi suomalainen mies. Jos kokoukseemme olisi yhtakkia tupsahtanut biologi, joka ei ole koskaan ennen nahnyt ihmista, se olisi paatellyt todennakoisesti etta Juha on mutantti.
Kokouksesta jai tosi hyva mieli ja se eteni loistavasti. Hakellyin moneen otteeseen paikallisten huomaavaisesta ja kuuntelevasta keskustelukulttuurista. Itseani huojensi erityisesti se, etta kokouksessa pystyi puhumaan englantia koska Souleiman tulkkasi jatkuvasti ranskasta ja wolofista englantiin. Kokous selvensi tosi paljon sita mita alamme taalla tekemaan, vaikka kysymyksia jai edelleen.
Nyt siis juhlallinen vastaus kaikille niille ihmisille, jotka saivat vastaukseksi vain sekavaa muminaa kysyessaan minulta ennen matkaa, etta mita me siella Senegalissa sitten oikein tehdaan. Sovimme siis, etta menemme nyt aluksi yhteen kouluun opettamaan ymparistoasioita lapsille. Tama vaatii meilta kuulemma tarkkaa suunnitelmaa tuntien sisallosta, silla koulun rehtori tahtoo tietaa etukateen tarkasti mita tunnit sisaltavat. Tama erityisesti siksi, koska jatkamme edeltajiemme tyota ja opetamme siis samoja aihealueita kuin he viime kevaana. Puhumme siis esim. ilmastonmuutoksesta. Kun opettaminen alkaa sujua, menemme pitamaan tunteja myos toiseen kouluun.
Ramadanin jalkeen taalla jatkuu kolme lasten kerhoa jotka ovat jaettu ikaryhmittain. Nama kerhot elavat ja voivat hyvin senegalilaisten vetamana. Menemme niihin kuitenkin mukaan ja pidamme siella samoja ymparistokasvatustunteja kuin koulussa ja lisaksi vedamme teatteriharjoituksia ja kaikenlaista askartelujuttua. Teemme esim. uusiopaperia ja uusiopaperiperiaatteella naamareita. Siita tulee varmasti mahtavaa.
Meidan oli tarkoitus myos laittaa pystyyn naisten kahvila, mutta se osoittautui pitkallisemmaksi ja hankalammaksi projektiksi kuin mihin me ehka pystymme kolmessa kuukaudessa. Paikkaa kahvilalle on kuulemma hankalaa loytaa taalta ja vuokra voi olla liian korkea. Yksi mahdollisuus on kunnostaa Albertin kotoa yksi huone kahvilaa varten, mutta talla hetkella siina on asukas ja lisaksi pitaa ottaa selvaa siita, miten paljon kahvilan perustaminen vaatii rahaa yhteensa.
Lisaksi aiomme pitaa naistenillan kaksi kertaa viikossa. Talloin keskuksen alakerta on kokonaan naisten kaytossa jolloin heilla on enemman tilaa tanssia ym. Naisten illoista olen henkilokohtaisesti erittain innoissani, silla paikalliset naiset ovat loistavaa sakkia ja he tosiaan osaavat pitaa hauskaa.
Tahan astisten kokemusten mukaan myos lasten kanssa on ihanaa touhuta kaikkea vaikka kielitaito onkin tosi puutteellinen. He nayttavat lahtevan mukaan kaikenlaisiin leikkeihin ja juttuihin tosi helposti ja oppivan jopa suomenkielisia laululeikkeja ihan hujauksessa. Ikimuistoinen hetki oli se, kun opetimme pikkuisille Piiri pieni pyorii -leikin. Leikimme sita ensin parin lapsen kanssa ja kun he sisaistivat sen, piiri laajeni hujauksessa vajaan kymmenen lapsen piiriksi, eivatka lapset olisi lopettaneet ellei Mbara olisi kyllastynyt ja alkanut vetaa uutta leikkia.
Nyt odotan siis vain projektien alkamista. Tuntuu tosi hyvalta saada paiviin ja viikkoihin jonkinlainen rytmi, jonka mukaan voi elaa. Ramadanin aika on leppoisaa, mutta suuremmissa maarissa taman leppoisuuden keskella alkaa toivoa strukturoitua ohjelmaa. Niinpa siis olemme onnistuneesti jarjestamassa sita itsellemme ja nahtavasti kovin monelle muullekin.
Pia
Erilaista elamanmenoa
Relattu tosiaan ollaan, kuten Mari kirjoitti ja nyt pikkuhiljaa se alkaa tosiaan myos tuntua relaamiselta, kun kuumuus ei enaa vie kaikkia voimia. Ensimmaisina paivina piti aina ottaa ainakin tunnin lepo jo pienen kaupungilla kavelyn jalkeen, kun hiki vaan valui noroina pitkin selkaa ja naamaa ja vahan valia heikotti.
Yha uudestaan minuun tekee suunnattoman vaikutuksen se, kuinka ystavallisesti paikalliset suhtautuvat meihin, vaikka olemme tulleet tanne rikkaina toubabeina, joista ainakin allekirjoittaneen kielitaito on viela varsin hakusessa. Ihmiset ovat kuitenkin niin kohteliaita, etta kieli-itsetuntoa on helppo kohentaa kun juuri kukaan ei korjaa virheita vaan kaikki nyokyttelevat ymmartavaisesti ja vaikuttavat ihan oikeasti ymmartavan juuri sen, mita on halunnutkin sanoa. Jalkeenpain sitten huomaan esimerkiksi kayttaneeni futuuria perfektin sijaan tai muuta yhta epamaaraista. =) No, onneksi on viela aikaa opetella puhumaan très bien français !
Yhteison sosiaalisuus ja keskinainen solidaarisuus on myos suomalaisesta nakokulmasta jotain uutta ja ihmeellista. Tuntuu, etta omasta ollaan aina valmiita antamaan myos muille ja vieraanvaraisuus on hyvin tarkeaa. Muun muassa keskuksen johtajan Babacarin sukulaispoika Mbara tarjosi yksi paiva niin innokkaasti minulle cafe toubaansa ja palaa patongistaan kavellessani kadulla ohi hanen syodessaan, etta en hennonnut kieltaytya, vaikka cafe touba ei varsinaisesti ole suosikkiherkkuni taalla. Cafe touba on jonkinlaista kahvia, jossa on todennakoisesti suunnilleen puolet sokeria. Nain ramadanin aikaan sita juodaan yhdessa kadulla aina tasan iltaseitsemalta, jolloin muslimit taas syovat ja juovat pitkan kuuman paastopaivan jalkeen.
Kyseinen Mbara on muutenkin ollut meidan oma enkelimme taalla, aina paikalla auttamassa ja kulkemassa kanssamme kaupungilla, mika ei valttamatta ole aina kovin palkitsevaa 19-vuotiaalle miehenalulle. Tai ehka han pitaa siita, kun me tytot kiljahtelemme ihastuksesta yha uusissa ja uusissa kangaskaupoissa...Hyva esimerkki tyypillisesta mbaramaisuudesta on myos esimerkiksi, kun tanaan paikalliset tytot tekivat Pialle letit, eika han tiennyt, etta hanella olisi etukateen pitanyt olla mukana kumilenkit lettien paihin. Ja puff, Mbara ilmestyy paikalle ja kay ostamassa Pialle kumilenkit. Tuntuu, etta emme varmaan mitenkaan osaa arvostaa hanen hyvantahtoisuuttaan tarpeeksi, vaikka yritys onkin kova. Mutta se talta eraa, pian alkaa ensimmainen naistenilta keskuksessa meidan retkueemme taalla ollessa; kenties seuraavassa bloggauksessa siita lisaa.
Veera
Yha uudestaan minuun tekee suunnattoman vaikutuksen se, kuinka ystavallisesti paikalliset suhtautuvat meihin, vaikka olemme tulleet tanne rikkaina toubabeina, joista ainakin allekirjoittaneen kielitaito on viela varsin hakusessa. Ihmiset ovat kuitenkin niin kohteliaita, etta kieli-itsetuntoa on helppo kohentaa kun juuri kukaan ei korjaa virheita vaan kaikki nyokyttelevat ymmartavaisesti ja vaikuttavat ihan oikeasti ymmartavan juuri sen, mita on halunnutkin sanoa. Jalkeenpain sitten huomaan esimerkiksi kayttaneeni futuuria perfektin sijaan tai muuta yhta epamaaraista. =) No, onneksi on viela aikaa opetella puhumaan très bien français !
Yhteison sosiaalisuus ja keskinainen solidaarisuus on myos suomalaisesta nakokulmasta jotain uutta ja ihmeellista. Tuntuu, etta omasta ollaan aina valmiita antamaan myos muille ja vieraanvaraisuus on hyvin tarkeaa. Muun muassa keskuksen johtajan Babacarin sukulaispoika Mbara tarjosi yksi paiva niin innokkaasti minulle cafe toubaansa ja palaa patongistaan kavellessani kadulla ohi hanen syodessaan, etta en hennonnut kieltaytya, vaikka cafe touba ei varsinaisesti ole suosikkiherkkuni taalla. Cafe touba on jonkinlaista kahvia, jossa on todennakoisesti suunnilleen puolet sokeria. Nain ramadanin aikaan sita juodaan yhdessa kadulla aina tasan iltaseitsemalta, jolloin muslimit taas syovat ja juovat pitkan kuuman paastopaivan jalkeen.
Kyseinen Mbara on muutenkin ollut meidan oma enkelimme taalla, aina paikalla auttamassa ja kulkemassa kanssamme kaupungilla, mika ei valttamatta ole aina kovin palkitsevaa 19-vuotiaalle miehenalulle. Tai ehka han pitaa siita, kun me tytot kiljahtelemme ihastuksesta yha uusissa ja uusissa kangaskaupoissa...Hyva esimerkki tyypillisesta mbaramaisuudesta on myos esimerkiksi, kun tanaan paikalliset tytot tekivat Pialle letit, eika han tiennyt, etta hanella olisi etukateen pitanyt olla mukana kumilenkit lettien paihin. Ja puff, Mbara ilmestyy paikalle ja kay ostamassa Pialle kumilenkit. Tuntuu, etta emme varmaan mitenkaan osaa arvostaa hanen hyvantahtoisuuttaan tarpeeksi, vaikka yritys onkin kova. Mutta se talta eraa, pian alkaa ensimmainen naistenilta keskuksessa meidan retkueemme taalla ollessa; kenties seuraavassa bloggauksessa siita lisaa.
Veera
lauantai 6. lokakuuta 2007
Jamm rek!
Pia kiteytti hauskasti meidan reilimatkamme oleelliset ja epaoleelliset jutut jo , joten Veera ja mina voimme kirjoittaa siita, mita paassa liikkuu nyt kun olemme taalla vaarinpain olevan kuun alla. No , ensiksikin lapset ovat juuri niin sopoja kuin kuvittelimmekin, tai ehka sopompia. He tulevat kattelemaan kohteliaasti, vaikka kesken leikin. Ensin saattavat olla hieman ihmeissaan ja huutavat toubab (valkonaama), mutta sitten ryntaavat luo. (Voin myohemmin laittaa kuvia tanne; nyt niita ei viela ole kauheasti, koska kuvaamiseen pitaa aina pyytaa lupa.) Ihmiset ovat taalla aivan ihania ja kattelevat aina kaikkia, paitsi jotkut miehet, jotka eivat uskonnon takia saa koskea naisiin. Kadulla huudellaan Ca va ja Nanga def kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ja vastaus on aina, etta hyvaa kuuluu, vaikka perheenjasen olisi kuoleman kielissa.
On kivaa kun mina ymmarran ihmisia, eli minun ranskani ei olekaan ihan niin huonoa kuin luulin! Huonoa kylla, muttei toivotonta. Pia ja Veera oppivat myos koko ajan lisaa. Se onkin taalla helppoa, kun niin monet puhuvat ranskaa ja niin harvat englantia. Ja kaikki ovat koko ajan opettamassa. Joidenkin puheesta en meinaa saada mitaan selvaa, mutta varmaan ajan kanssa opin. Kielen oppiminen on NIIIN hauskaa.
(Valihuomautus: tama nappis on hieman erikoinen; kun monet kirjaimet ovat vaihtaneet paikkaa keskenaan, ja esim. valiviivaa en ole loytanyt viela mistaan. Lisaksi taalla on nyt niin paljon ihmisia, etta nettivuoroa joutuu odottamaan pitkaan.)
Torilla kayminen on taalla aika kokemus, hyvassa ja pahassa. Lihatiskien haju on jotain sanoinkuvaamatonta. Ihmisia on joka puolella. Autot meinaavat ajaa paalle. Kaikki on niin erilaista kuin kotosuomessa. Me ostimme torilta hienoja kankaita pukuihin, jotka teetamme Ramadanin loppumisen vuoksi pidettavaan juhlaan, jossa ilmeisesti mekin saamme senegalilaiset nimet. Babsku ja muut saivat eilen muhkeat naurut, kun me kerroimme meidan sukunimemme, koska ne paattyvat kananmunaa tarkoittavaan nen tavuun, eli ihan hyva, etta saamme uudet nimet.;)
Meidan kanssa ylakerran kaislamajassa asustaa taiteilijaperhe, eli meita on 7 henkea pienessa tilassa. Lisaksi kamppiksina on liuta hiiria, jotka kylla onneksi ovat ihan terveen nakoisia. Torakoita on myos kiikutettu ulos jo monta uljasta yksiloa. Muuten paikka on kylla ihan viihtyisa ja alkaa nain muutaman paivan jalkeen tuntua jo ihan kodilta. Meilla on taalla keskuksessa myos suihku, mika on ihan luksusta. Siita tulee ihanan virkistavaa kylmaa vetta. Taalla on myos luksuksena lansimaalainen vessanpontto, joka ei kyllakaan veda...eika silla voi oikein aina istuakaan...niin no...
Me olemma totelleet Johannan kaskya olla tekematta mitaan hommia ekalla viikolla ja itse asiassa aika venyy viela hieman, koska ramadan loppuu viikon paasta ja ennen sita kukaan paikallisista ei jaksa tehda mitaan. Ja ihan keskenamme emme voi mitaan oppitunteja ym. vetaa. Nyt ollaan siis tosiaankin vain relattu ja tutustuttu ihmisiin ja paikkoihin. Eilen oli paikallisten tyttojen kanssa tanssitunti, joka kylla muuttui riehakkaaksi valokuvaussessioksi, kun Veera vetaisi kameran esiin. Tanaan kaytiin aivan ihanalla rannalla, missa oli palmuja ja hiekkaa ja simpukoita ja kaikkea. Oli niin ihanaa! Rantalomallako tassa ollaankin...
On kivaa kun mina ymmarran ihmisia, eli minun ranskani ei olekaan ihan niin huonoa kuin luulin! Huonoa kylla, muttei toivotonta. Pia ja Veera oppivat myos koko ajan lisaa. Se onkin taalla helppoa, kun niin monet puhuvat ranskaa ja niin harvat englantia. Ja kaikki ovat koko ajan opettamassa. Joidenkin puheesta en meinaa saada mitaan selvaa, mutta varmaan ajan kanssa opin. Kielen oppiminen on NIIIN hauskaa.
(Valihuomautus: tama nappis on hieman erikoinen; kun monet kirjaimet ovat vaihtaneet paikkaa keskenaan, ja esim. valiviivaa en ole loytanyt viela mistaan. Lisaksi taalla on nyt niin paljon ihmisia, etta nettivuoroa joutuu odottamaan pitkaan.)
Torilla kayminen on taalla aika kokemus, hyvassa ja pahassa. Lihatiskien haju on jotain sanoinkuvaamatonta. Ihmisia on joka puolella. Autot meinaavat ajaa paalle. Kaikki on niin erilaista kuin kotosuomessa. Me ostimme torilta hienoja kankaita pukuihin, jotka teetamme Ramadanin loppumisen vuoksi pidettavaan juhlaan, jossa ilmeisesti mekin saamme senegalilaiset nimet. Babsku ja muut saivat eilen muhkeat naurut, kun me kerroimme meidan sukunimemme, koska ne paattyvat kananmunaa tarkoittavaan nen tavuun, eli ihan hyva, etta saamme uudet nimet.;)
Meidan kanssa ylakerran kaislamajassa asustaa taiteilijaperhe, eli meita on 7 henkea pienessa tilassa. Lisaksi kamppiksina on liuta hiiria, jotka kylla onneksi ovat ihan terveen nakoisia. Torakoita on myos kiikutettu ulos jo monta uljasta yksiloa. Muuten paikka on kylla ihan viihtyisa ja alkaa nain muutaman paivan jalkeen tuntua jo ihan kodilta. Meilla on taalla keskuksessa myos suihku, mika on ihan luksusta. Siita tulee ihanan virkistavaa kylmaa vetta. Taalla on myos luksuksena lansimaalainen vessanpontto, joka ei kyllakaan veda...eika silla voi oikein aina istuakaan...niin no...
Me olemma totelleet Johannan kaskya olla tekematta mitaan hommia ekalla viikolla ja itse asiassa aika venyy viela hieman, koska ramadan loppuu viikon paasta ja ennen sita kukaan paikallisista ei jaksa tehda mitaan. Ja ihan keskenamme emme voi mitaan oppitunteja ym. vetaa. Nyt ollaan siis tosiaankin vain relattu ja tutustuttu ihmisiin ja paikkoihin. Eilen oli paikallisten tyttojen kanssa tanssitunti, joka kylla muuttui riehakkaaksi valokuvaussessioksi, kun Veera vetaisi kameran esiin. Tanaan kaytiin aivan ihanalla rannalla, missa oli palmuja ja hiekkaa ja simpukoita ja kaikkea. Oli niin ihanaa! Rantalomallako tassa ollaankin...
Mari
torstai 4. lokakuuta 2007
Matkustusviikko
Urhean ja selvasti selviytymisvaistoisen kolmikon reilimatka Euroopan halki ja lentomatka Atlantin yli on nyt ohi ja on aika aloittaa elama Dakarissa. Kerronpa kuitenkin aluksi reilimatkastamme.
Lahdimme Suomesta 26.9 laivalla Ruotsiin. Tunnelma oli melko sekava, mutta onneksi Marin pastasalaatti oli hyvaa ja huumori alusta asti riittavan heikkotasoista rentouttamaan hermostuneen kolmikon tunnelmaa. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Kapelskarista Tukholmaan bussilla ja sielta junalla Hampuriin. Junamatka oli rattoisa. Tutustuimme Saksaan menevassa junassa saksalaiseen sosiologianopiskelijamieheen, australialaiseen naiseen hanen koiransa kera ja kanadalaiseen mieheen, joka oli muuten vain mukava. Kuuden hengen voimin puksuttelimme halki Tanskan aina Hampuriin saakka. Ylimaaraisia jannityselementteja junamatkaan toi junan myohastyminen Tanskasta Saksaan kulkevalta lautalta. Ongelmana oli siis, ettemme valttamatta ehtisi Hampurista Pariisiin menevaan yojunaan ja joutuisimme etsimaan Hampurista yopymispaikan. Ongelma toi mieleen kotoiset Pendolinot ja niiden mukanaan tuomat yllatyselementit.
Kaikeksi onneksi saksalainen matkakumppanimme pyysi kondyktooria ottamaan yhteytta Hampurin rautatieasemalle, jotte siella saataisi tieto matkustajista, jotka yrittavat ehtia Pariisin junaan. Pariisin juna siis lopulta odotti meita reilut puoli tuntia ja paasimme nukkumaan niskat jumissa junan kabiinivaunuun. Tuona kolisevana yona paatin suositella kaikille reppureissaajille oman peiton mukaanottamista makuupussin sijaan. Se luo valtavasti tuttuuden tuntua omituisiinkin uniolosuhteisiin. Lisaksi se mahtuu hyvin suurehkon makuupussin pussiin.
Seuraavana aamuna saimme tulikasteen siihen, millaista on olla omillaan englantia taitamattomien keskuudessa. Yritimme ostaa heti Pariisiin saavuttuamme junaliput Lissaboniin, mutta valitettavasti meita auttoi virkailija, joka osasi heikosti englantia ja ymmarsi huonosti epataydellista ranskaa. Saimme aluksi kuulla, etta kaikki interrail paikat ovat loppu seuraavalta ja sita seuraavalta paivalta. Pitkallisen setvimisen jalkeen virkailija kertoi meille, etta Pariisin junaliikenne on lakossa eika tieda milloin lakko loppuu. Yksi tulkintamme tasta oli se, etta virkailija ei enaa jaksanut kommunikoida kanssamme. Viela pidemman tonttoroinnin jalkeen paadyimme nimittain toiselle Pariisin juna asemalle, josta meille myytiin liput Irunin kautta Lissaboniin. Episodin jalkeen mielessani liikkui vain yksi lausahdus ensin mainitulle virkailijalle
Madame, ITE JOUTAISIT LAKKOON.
Pariisissa oli muutoin kaikin puolin hurmaavaa. Kolmikkomme kunnostautui jatkuvasti entiseen tapaan huonolla huumorilla, kavimme Notre Damessa, kerasimme runsaasti huomiota kansallisuutemme, ranskan taitojemme ja suurten rinkkojemme ansiosta. Lisaksi huomasimme, etta maailmalla on paljon ihmisia, jotka fanittavat Suomea oikein urakalla. Kansallinen itsetuntomme nousi kohisten. Kuokka ja Jussi, niin, niin..
Seuraavana iltana jatkoimme yojunalla Espanjaan, Iruniin. Junan penkissa oli ikava nukkua ja lisaksi samassa vaunussa oli kaksi holisevaa espanjalaista miesta ja yksi kuorsaava kanssamatkustaja. Paatin siis vaihtaa vaunua ja uudessa vaunussa vaivuin lopulta syvaan uneen. Tunnin kuluttua kuulin kuitenkin unen lapi vaimeana Marin hataantyneen aanen, joka kehotti minua heraamaan heti ja juoksemaan takaisin omaan vaunuun. Juostuani peitto kainalossa, pelkat villasukat jalassa ulkokautta toiseen vaunuun, tajusin, etta vaunu, jossa olin nukkunut oli jaamassa toiselle asemalle. Kiitos siis Marille siita, etten jaanyt itsekseni ilman kenkia ranskalaiseen pikkukaupunkiin.
Irun oli aivan uskomattoman suloinen pikkukaupunki, jonka sisalla oli vielakin suloisempi historian kehto nimelta Honduribia. Sita on vaikea kuvailla ja siita voi vain sanoa Marin sanoin, etta siina on kyla, jossa koiratkin hymyilevat. Honduribiassa ei ollut ainuttakaan rumaa taloa, ei juurikaan turisteja, paljon kauniita puutarhoja ja kukkia ja valtavan avuliaita ihmisia, vaikkei kukaan tapaamistamme puhunut lahes sanaakaan englantia. Koska meilla ei ollut yhteista kielta, avuliaat irunilaiset saattoivat meita eri paikkoihin, jotta loysimme perille. Viivyimme Irunissa vain paivan ja matkustimme sitten taas niskat jumissa yojunalla Lissaboniin.
Lissabonissa yovyimme aivan mielettoman hyvassa hostellissa nimelta Easy Hostel. Siella yksinkertaisesti kaikki toimi. Lisaksi saimme sattumalta kamppikseksemme nuoren belgialaisen psykologin. Lissabonissa oli myos maailman paras kasvisravintola, Megavega. Hatkahdytimme ravintolan pitajaa syomalla todella paljon ja ravintola puolestaan hatkahdytti ainakin minua automaattisesti rullautuvalla vessan istuimen suojuksella. Loppumatkasta havaitsin myos, etta jos lissabonilainen taksikuski tuskailee, ettei paase ajamaan kovempaa edessa olevien autojen tahden, ei pida sanoa
Its okay, just relax.
Lissabonilainen taksikuski kasittaa nimittain taman niin, etta hanen pitaa kaasuttaa lisaa.
Naiden sanojen saattelemana paadyimme lopulta onnellisesti Lissabonin lentoasemalle ja sielta sitakin onnellisemmin Dakariin.
//Pia
Lahdimme Suomesta 26.9 laivalla Ruotsiin. Tunnelma oli melko sekava, mutta onneksi Marin pastasalaatti oli hyvaa ja huumori alusta asti riittavan heikkotasoista rentouttamaan hermostuneen kolmikon tunnelmaa. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Kapelskarista Tukholmaan bussilla ja sielta junalla Hampuriin. Junamatka oli rattoisa. Tutustuimme Saksaan menevassa junassa saksalaiseen sosiologianopiskelijamieheen, australialaiseen naiseen hanen koiransa kera ja kanadalaiseen mieheen, joka oli muuten vain mukava. Kuuden hengen voimin puksuttelimme halki Tanskan aina Hampuriin saakka. Ylimaaraisia jannityselementteja junamatkaan toi junan myohastyminen Tanskasta Saksaan kulkevalta lautalta. Ongelmana oli siis, ettemme valttamatta ehtisi Hampurista Pariisiin menevaan yojunaan ja joutuisimme etsimaan Hampurista yopymispaikan. Ongelma toi mieleen kotoiset Pendolinot ja niiden mukanaan tuomat yllatyselementit.
Kaikeksi onneksi saksalainen matkakumppanimme pyysi kondyktooria ottamaan yhteytta Hampurin rautatieasemalle, jotte siella saataisi tieto matkustajista, jotka yrittavat ehtia Pariisin junaan. Pariisin juna siis lopulta odotti meita reilut puoli tuntia ja paasimme nukkumaan niskat jumissa junan kabiinivaunuun. Tuona kolisevana yona paatin suositella kaikille reppureissaajille oman peiton mukaanottamista makuupussin sijaan. Se luo valtavasti tuttuuden tuntua omituisiinkin uniolosuhteisiin. Lisaksi se mahtuu hyvin suurehkon makuupussin pussiin.
Seuraavana aamuna saimme tulikasteen siihen, millaista on olla omillaan englantia taitamattomien keskuudessa. Yritimme ostaa heti Pariisiin saavuttuamme junaliput Lissaboniin, mutta valitettavasti meita auttoi virkailija, joka osasi heikosti englantia ja ymmarsi huonosti epataydellista ranskaa. Saimme aluksi kuulla, etta kaikki interrail paikat ovat loppu seuraavalta ja sita seuraavalta paivalta. Pitkallisen setvimisen jalkeen virkailija kertoi meille, etta Pariisin junaliikenne on lakossa eika tieda milloin lakko loppuu. Yksi tulkintamme tasta oli se, etta virkailija ei enaa jaksanut kommunikoida kanssamme. Viela pidemman tonttoroinnin jalkeen paadyimme nimittain toiselle Pariisin juna asemalle, josta meille myytiin liput Irunin kautta Lissaboniin. Episodin jalkeen mielessani liikkui vain yksi lausahdus ensin mainitulle virkailijalle
Madame, ITE JOUTAISIT LAKKOON.
Pariisissa oli muutoin kaikin puolin hurmaavaa. Kolmikkomme kunnostautui jatkuvasti entiseen tapaan huonolla huumorilla, kavimme Notre Damessa, kerasimme runsaasti huomiota kansallisuutemme, ranskan taitojemme ja suurten rinkkojemme ansiosta. Lisaksi huomasimme, etta maailmalla on paljon ihmisia, jotka fanittavat Suomea oikein urakalla. Kansallinen itsetuntomme nousi kohisten. Kuokka ja Jussi, niin, niin..
Seuraavana iltana jatkoimme yojunalla Espanjaan, Iruniin. Junan penkissa oli ikava nukkua ja lisaksi samassa vaunussa oli kaksi holisevaa espanjalaista miesta ja yksi kuorsaava kanssamatkustaja. Paatin siis vaihtaa vaunua ja uudessa vaunussa vaivuin lopulta syvaan uneen. Tunnin kuluttua kuulin kuitenkin unen lapi vaimeana Marin hataantyneen aanen, joka kehotti minua heraamaan heti ja juoksemaan takaisin omaan vaunuun. Juostuani peitto kainalossa, pelkat villasukat jalassa ulkokautta toiseen vaunuun, tajusin, etta vaunu, jossa olin nukkunut oli jaamassa toiselle asemalle. Kiitos siis Marille siita, etten jaanyt itsekseni ilman kenkia ranskalaiseen pikkukaupunkiin.
Irun oli aivan uskomattoman suloinen pikkukaupunki, jonka sisalla oli vielakin suloisempi historian kehto nimelta Honduribia. Sita on vaikea kuvailla ja siita voi vain sanoa Marin sanoin, etta siina on kyla, jossa koiratkin hymyilevat. Honduribiassa ei ollut ainuttakaan rumaa taloa, ei juurikaan turisteja, paljon kauniita puutarhoja ja kukkia ja valtavan avuliaita ihmisia, vaikkei kukaan tapaamistamme puhunut lahes sanaakaan englantia. Koska meilla ei ollut yhteista kielta, avuliaat irunilaiset saattoivat meita eri paikkoihin, jotta loysimme perille. Viivyimme Irunissa vain paivan ja matkustimme sitten taas niskat jumissa yojunalla Lissaboniin.
Lissabonissa yovyimme aivan mielettoman hyvassa hostellissa nimelta Easy Hostel. Siella yksinkertaisesti kaikki toimi. Lisaksi saimme sattumalta kamppikseksemme nuoren belgialaisen psykologin. Lissabonissa oli myos maailman paras kasvisravintola, Megavega. Hatkahdytimme ravintolan pitajaa syomalla todella paljon ja ravintola puolestaan hatkahdytti ainakin minua automaattisesti rullautuvalla vessan istuimen suojuksella. Loppumatkasta havaitsin myos, etta jos lissabonilainen taksikuski tuskailee, ettei paase ajamaan kovempaa edessa olevien autojen tahden, ei pida sanoa
Its okay, just relax.
Lissabonilainen taksikuski kasittaa nimittain taman niin, etta hanen pitaa kaasuttaa lisaa.
Naiden sanojen saattelemana paadyimme lopulta onnellisesti Lissabonin lentoasemalle ja sielta sitakin onnellisemmin Dakariin.
//Pia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)