Keikutusta

Gëj naa le gis. Taas pitkästä aikaa. Palailimme lomaltamme jo tuossa perjantaina, mutta aikaa tai energiaa blogin kirjoittamiseen ei vielä ole ollut. Nyt kun tanssiopettajamme näyttää unohtaneen meidän tämänpäiväisen tunnin, on minulla aikaa hieman rustailla. Paluumme Dakariin on ollut mukava, kun tältä viikolta oppitunnit on peruttu koeviikon vuoksi. Olemme lähinnä nukkuneet, pesseet pyykkiä, opettaneet lapsille ja aikuisille ilmastonmuutoksesta ja keskustelleet (taas!) miesten kanssa seksuaaliasioista, perhekoosta, tasa-arvosta ym. Lisäksi olemme syöneet rannalla salmiakkia, jota Pian täti toi tullessaan. Nami! Tultuamme takaisin, saimme myös kuulla, että Dakarissa on ollut mellakoita (taloja vähän sytytelty, ikkunoita hajotettu jne.), koska hallitus on päättänyt ettei kadulla saa enää tehdä kauppaa ilman toripaikkaa- ja lupaa. Tämä luonnollisestikin vie elinkeinon lukemattomalta määrältä jo ennestään köyhiä ihmisiä. Ei ihme, jos vähän ärsyttää. Yhteiskunnallisen pohdinnan sijaan seuraavassa kuitenkin kertomus mielenkiintoisesta, mutta kuluttavasta matkasta Casamancessa Senegalin eteläosassa, Gambian alapuolella. Matkaseuranamme oli taiteiliperhe, eli Anne, Juha, Matjoi (12-v) ja Kuisma (8-v).

Matkamme alkoi pari viikkoa sitten tiistaina, jolloin lähdimme Wilis-nimisellä paatilla Dakarista kohti Ziguenchoria, joka on Casamancen jokisuistossa sijaitseva ”pääkaupunki”. Jolla, jolla matkasimme oli ihan eurooppalaiset turvastandardit täyttävä oiva paatti, jossa oli paljon vartijoita. Tämä täkäläisestä tasosta poikkeava laatu johtuu siitä, että Wilisin edeltäjä, Joola, upposi muutama vuosi sitten tappaen 2000 ihmistä. Se oli silloin liian täynnä, eikä pelastusveneitä ollut läheskään tarpeeksi. Nyt on hieman paineita hoitaa hommat hyvin ja saada matkustajat määränpäähänsä elävinä. Matkalla jokisuistossa näimme lentokaloja ja delfiineitä.

Laivassa minulla oli hieman hassu olo ja vähän massu kipeä, ja tiesin että se ei voi olla merisairautta, koska minä en koskaan ole merisairas. Kun saavuimme määränpäähän ja lähdimme etsimään yöpaikkaa ihmettelin kun en oikein olisi jaksanut kävellä. Hostellin löydettyämme totesin, että kuume pitää mitata. Ja kyllähän sitä oli! Pia ja Veera hakivat paikalle lääkärin, joka totesi, että eiköhän tuo malariaa ole. Sain lääkkeet ja tiedon, että paikallinen sairaala on sitten niin hirveä, että sinne ei voi mennä. Lääkäri oli tosi mukava, ja kertoi minulle espanjalaisesta miehestä, joka oli minun tilanteessani alkanut itkemään. Minua ei kyllä kauheasti pelottanut, koska tunne nimeltä pelko ei sovi tänne Afrikkaan, ainakaan minun päähäni. Mietin, että pakko vain sairastaa hotellilla ja parantua, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. No, kävi ilmi ettei se malaria minun ikäiselleni ja kokoiselleni ihmiselle nyt niin kauhea ole. Yhden yön aikana kuume jo lähti laskuun ja seuraavana päivänä olin jo oikeastaan tolpillani. Parin päivän päästä siitä olin jo tekemässä batiikkitaulukauppaa tiukan tädin kanssa. Malaria pikkukylässä, jossa on vain yksi lääkäri ja sairaala, johon ei voi mennä...c’est pas grave! Vähän vakavampaa se oli Matjoille, joka on kuitenkin vielä lapsi. Nyt hänkin on jo kunnossa, mutta täytyy sanoa, että perhanan sisukas tyttö!

Ensimmäisten lomapäivien ajan emme siis juuri kokeneet Casamancen ihanuuksia, mutta onneksi tutustuimme todella mukaviin ihmisiin, jotka kyllä ihmettelivät, miksi suomalaiset ovat niin sulkeutuneita...Tämä kysymys seurasi viisi minuuttia sen jälkeen kun olin kertonut sairastavani malariaa. Täällä päin maailmaa pitäisi aina hymyillä ja olla iloinen, vaikka vatsaa vääntäisi hullun lailla.

Matkamme ensimmäinen kaupunkin oli siis Ziguenchor, pieni kylä, jonka asukkaat rakastavat rauhaa. Kadulla näkyi toki kiväärein varustettuja sotilaita, perintönä levottomuuksista, joita Casamancessa on ollut, ei niin kauan sitten. Casamancessa on joukko separatisteja, jotka ovat taistelleet alueen itsenäisyyden puolesta vielä tämän vuosikymmenen puolella. Gambian ja Casamancen rajalla on kerran siepattu toubabeja, taisteluja on käyty ja mm. maamiinat ovat olleet suosittuja. Casamancessa onkin monia alueita, joilla kulku on kielletty miinojen takia. Tietenkään mikään ei ole ohi, sillä itsenäisyyttä ei ole tullut. Siksi alueella matkustaminen on hieman riskaabelimpaa kuin vaikkapa Raumalla käyminen, mutta kuitenkin varsin turvallista. Casamancen rauhaa rakastavien ihmisten ja kuvankauniin luonnon keskellä sota tuntui todella kaukaiselta ajatukselta. Alueen ihmisillä on kuitenkin vahva oma identiteetti ja halu erottua muusta Senegalista. Kaikki siellä tapaamamme ihmiset rakastavat kotipaikkaansa ja vihaavat Dakaria. Casamance voi todella paljon paremmin kuin muu maa ja siellä ei nälkää nähdä. Ruokaa tippuu puista ja jokaisella perheellä on varaa pitää eläimiä (söpöjä luomupossuja ja -vuohia:). Ei ihme, että Casamancelaiset haluavat itsenäisyyttä. Ziguenchor-nimisestä kaupungista jäi käteen ihmisten sähköpostiosoitteita, batiikkitauluja (tosin vasta paluumatkalla) ja kokemus siitä, millainen tauti on malaria. Siitä matka jatkui onneksi hieman iloisemmissa merkeissä.

(Pia ja Veera jatkavat tekstiä kertoen muista kohtaamistamme kaupungeista, ihmisistä ja hotellien vessoista.:)
Mari

Kinkelibaa

Osa tästä tekstistä on kirjoitettu jo yli viikko sitten, mutta ajattelin silloin että lisäilen vielä juttuja ennen kuin julkaisen. Ja sitten meni netti poikki viikoksi. Afrikassa ei koskaan pidä jättää mitään tärkeää seuraavaan päivään!

Oppitunnit sujuvat ihan hyvin. Me teemme parhaamme ja väännämme rautalangasta mikä on kasvihuoneilmiö, miksi ilmasto lämpenee, mitä on saasteet, mutta kaikki ei aina mene perille. Täällä on niin erilaiset opetusmenetelmät ja lasten tietotaso on myös aivan eri kuin meikäläisten lasten. Esimerkiksi kun kerrottiin, että auringonsäteet matkaavat avaruuden halki, eivät kaikki lapset tienneet, mikä on avaruus...Lapset ovat kyllä fiksuja, mutta paikallisia opetusmenetelmiä (ulkoaoppiminen, toisto, kertaus) hieman epäilen. Lapsia ei opeteta ajattelemaan omilla aivoillaan. Kaipa meidän pitää käyttää ainakin osittain samoja metodeja, kun aikaakin on niin vähän. Käyämme kuitenkin havainnollistavia piirustuksia ym., vaikka se ei liene täällä ihan tyypillistä. Ja vaadimme lapsia ajattelemaan asioita.

Viime sunnuntaina meillä oli kolme kerhoa, joissa kartoitimme lasten tulevaisuuden suunnitelmia ja sen jälkeen lapset saivat piirtää unelma-ammattinsa ryhmissä isoille papereille. Piirustukset esitellään sitten näyttelyssä. Lapsilla oli oikein hienoja suunnitelmia: he halusivat lääkäreiksi, kätilöiksi, opettajiksi, intellektuelleiksi, opiskelijoiksi...ja tietenkin jalkapalloilijoiksi. Ja aika moni tytöistä sanoi haluavansa vain kaksi lasta. Toivottavasti he saavat aikanaan itse tehdä päätöksen...

Toissa viikolla oli kokous, jossa oli tarkoitus käydä läpi naisten projektia ja mitä he haluavat tehdä. Kokous meni kuitenkin taas vähän toiseen suuntaan. Keskuksen naiset valittivat, että heidät on jätetty ulkopuolelle projektista ja heitä ei ole kutsuttu kokouksiin. Todellisuudessa kaikki keskuksessa järjestettävät tapahtumat ovat joko kaikille avoimia tai pelkästään naisille tarkoitettuja. Naiset on myös kutsuttu kokouksiin, mutta he eivät ole aina tulleet. Asia on vaikea, eikä mitenkään yksiulotteinen. Haluamme auttaa naisia, ja juuri nuo naiset ovat niitä, jotka apua tarvitsevat. Tunnemme täältä myös tyttöjä, joiden kanssa työskentely olisi varsin helppoa, mutta he eivät tarvitse meidän apuamme niin paljon. Sen olemme kuitenkin päättäneet, että emme enää kertaakaan aio toimia syntipukkeina, joille naiset valittavat siitä huolimatta, että tahdomme heille pelkkää hyvää ja haluamme auttaa heitä. Me vain emme voi tehdä asioita heidän puolestaan. Jotta esimerkiksi naisten kahvila-hanke täällä onnistuisi, on sen tapahduttava paikallisten naisten toimesta. Jos suomalaiset ottavat siinä liian suuren roolin, projekti loppuu heti kun suomalaiset lähtevät. Ongelmana on se, että kaikilla naisilla on liikaa töitä. Nuoret naiset tekevät kaikki kotityöt ja lisäksi hoitavat lapset. Miehet haluaisivat joskus auttaa, mutta se saattaa tarkoittaa sitä, että heidät nähdään yhteisön silmissä alistuvaisina...Vaikeaa. Ei kuitenkaan ole meidän vika, että naisilla on paljon töitä, emmekä sitä asiaa pysty ihan tämän projektin puitteissa muuttamaan. Aika on koko ajan kyllä muuttumassa ja senegalilaisen naisen elämä on murroksessa.

Asia ei siis täällä mene niin, että pahat miehet, hyvät naiset. Se on paljon monimutkaisempaa. Tuon naisten illan jälkeen olemme kyllä tehneet enemmän tuttavuutta noiden tyttöjen kanssa ja olemme huomanneet, että he ovat oikein mukavia tyttöjä, joilla on ollut vaikea elämä. He ovat käyneet meillä kyläilemässä ja olemme käyneet kahden tytön, Yandawn ja Coumban, kanssa sekä rannalla että pienessä kylässä, jossa ihmiset asuvat kaislamajoissa. Meistä on tullut ystäviä. Kun Veera oli eilen kipeä, toivat kummatkin tytöt vuorotellen Veeralle medicamment traditionelle, eli perinteisiä lääkkeitä. Ne maistuivat pahalle ja saivat Veeran vain oksentamaan enemmän.:/ No, ajatus se kai tärkein on...

Ollaan todellakin myös huviteltu viime aikoina. Reilu viikko sitten teimme Doudoun opastamana retken vaaleanpunaiselle suolajärvelle. Järvi oli hieno ja suolavuoret vaikuttavia, mutta todellisen vaikutuksen tekivät järven ja meren välissä sijaitsevat hiekkadyynit. Kävelimme pari kilometriä paljain jaloin tiimalasihiekan veroisessa hiekassa, joka tuntui jalkapohjissa silkiltä. Saavuimme meren rannalle, jossa hiekka jatkui silmänkantamattomiin ja suuret aallot löivät rantaan lujaa. Ja mikä parasta: siellä ei ollut ketään muita kuin meidän porukka, kaksi opasta ja yksinäinen kaupustelija!! Siellä sitten hyppellimme aaltoja vastaan!
Yksi ilta olimme Doudoun, Siren ja Omarin kera jazzklubilla kuuntelemassa Souleymane Fayea, joka oli aivan mahtava! Olen myös käynyt mielenkiintoisia keskusteluja: olen keskustellut viiden muslimimiehen kanssa parisuhteesta ja seksistä; tyttöjen kanssa ihonvalkaisusta, joka on täällä tavallinen ilmiö; tasa-arvosta ja naisten asemasta; lapsiinkohdistuvasta väkivallasta jne. Olemme myös antaneet yhden haastattelun ylelle. Olemme käyneet toreilla kauppiaiden ahdistelemina. Olemme käyttäneet kolme tuntia toimivan pankkiautomaatin etsimiseen (sitä löytämättä). Olemme viettäneet aikaa kadulla yömyöhään jutellen ihmisten kanssa ja syöneet paljon hirssiä sisältävää leipää.

Yhtenä päivänä meidän huoneessa oli rukoilijasirkka, kaunis ja pelottava otus.

t,
Mari alias Anta-Lay

Kummallinen viikko

Taas on sunnuntai ja takana on viikko, joka ei ole ollut millään muotoa tavallinen tai helppo. On tullut ajateltua paljon Suomea johtuen siellä tapahtuneista kouluampumakohtauksista. Ollaan huomattu miten tärkeää tuollaisia uutisia kuullessa on se, että ympärillä on muitakin suomalaisia, joita uutinen kolauttaa yhtä kovaa kuin itseä. Lisäksi tärkeää on huomata, että tapahtuma liikuttaa selvästi myös monia senegalilaisia ystäviämme.

Tuntuu hyvin erilaiselta kuulla ikäviä uutisia kotimaasta silloin, kun on kaukana kotoa kuin silloin, kun voi seurata kaikkea ympärillä olevaa mediaa niin paljon kuin pää kestää ja keskustella omassa maassa ihmisten kanssa omaa kansaa koskevasta tragediasta. Kun on itse kaukana Suomesta, tuntuu ikävältä ettei voi olla kestämässä yhdessä muiden kanssa sitä, että turvallisuuden tunne kotimaassa murenee. Toisaalta toivoo jatkuvasti, että saisi käydä päivävierailulla Suomessa muistuttelemassa itselleen, että ikävistä tapahtumista huolimatta moni asia on edelleen hyvin. Ovatkohan nämä sellaisia tuntemuksia, joita moni pakolainen käy läpi kuullessaan uutisia kotimaastaan?

Kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut täälläkin päässä. Viikon piristävä kohokohta oli ehdottomasti torstaiaamu, jolloin päätimme tomerasti aloittaa Marin ja Veeran kanssa seuraavan viikon tuntien valmistelun. Istuuduimme kukin omalle sängyllemme kaisla-asuntoomme ja aloimme suunnitella, miten kertaamme lasten kanssa aiemmin opettamiamme asioita, kuten kasvihuoneilmiötä ja ympäristön saastumisen vaikutuksia ilmastoon ja ihmisiin. Saimme kirjoitettua pari riviä, kun yhtäkkiä katolta kuului vieno "swuuuuush". Heitin Marille ja Veeralle humoristiseen sävyyn, että "jaaha, katto lähti". Tämän jälkeen Mari meni ulos katsomaan mistä se ääni oli tullut ja totesi kaikkien suureksi huvitukseksi, että neljäsosa kattoheinistämme oli singahtanut tuulen mukana sisäpihalle. Mennessämme takaisin sisään huomasimme, että Annen, Juhan, Matjoin ja Kuisman huoneeseen paistoi aurinko. Jam rek.

Tänään saimme sitten lopulta tehtyä kertaustunnin loppuun. Tosin sen tekeminen oli hankalaa, sillä olimme kaikki väsyneitä lauantai-illan juhlimisen jäljiltä. Kotikadullamme järjestettiin baifallien (mitenhän se mahdetaan kirjoittaa) vuosittainen juhla, joka kesti koko yön. Päivä kului naisten ja miesten valmistaessa ruokaa ja laittaessa katua juhlakuntoon. Illan tullen väki kerääntyi kuuntelemaan baifallien laulua ja sen jälkeen kuuntelemaan tunteja kestävää tilaisuutta, jossa Marabou ja jotkut muut arvokkaan näköiset henkilöt kertoivat juttuja Serigne Toubasta.

Juhla oli mielenkiintoinen sukupuolten välisten roolierojen kannalta. Juhla pidettiin kadulle pystytetyssä katoksessa, jonka toiseen päähän oli laitettu pöytä Marabouta varten ja sen ympärille mattoja ja sohvia. Juhlan alussa miehet tanssivat ringissä hassunnäköisesti ja lauloivat kertomuksia Serigne Toubasta. Myöhemmin miehet istuivat matoille ja sohville milloin rukoillen, milloin kuunnellen eri puhujia. Naiset istuivat katsomossa penkeillä ja kuuntelivat. Välillä hartaustilaisuus keskeytettiin ja miehet siirtyivät tanssimaan rumpujen tahdissa. Tanssin ajan suurinosa naisista istui edelleen tuoleilla. Osa katsoi tanssia sivusta. Me suomalaiset seurasimme heidän toimiaan sivusta aamuneljään ymmärtämättä mitään wolofinkielisestä puheesta.

Ylihuomenna lähdemme Etelä-Senegalissa sijaitsevaan Casamancheen katsomaan kaunista luontoa. Sitä ollaankin kaivattu tässä kaupunkimiljöössä.

Pia

Perse edellä puuhun!

Oppitunnit ovat alkaneet sujua. Kerroimme tänään lapsille puhtaasta ja likaisesta ympäristöstä ja jätteistä ja monet lapset kuuntelivat oikeasti ja jopa oppivat jotain. Opekin kehui meitä. :) Viime viikolla tuntien vetäminen oli aika vaikeaa, kun minulla oli ääni poissa ja Pia ja Veera eivät vielä juurikaan puhu ranskaa. No, he lukivat sitten lapuista käsikirjoituksen mukaan ja oikein hyvin selvisivätkin! Jokusen kerran on mielessä käynyt, että kyllä meillä on pokkaa!! Tänne me vain tultiin vieraaseen kulttuuriin, jossa puhutaan meille vielä toistaiseksi melko vierasta kieltä. Ja nyt sitä sitten pidetään oppitunteja koulussa. Kielellä, jota ei oikein hallita ja yhteiskunnassa, jossa kaikki on aivan erilaista kuin suomessa. No, ainakin rajoja tulee rikottua ihan urakalla, mutta kyllä silti välillä mietin, että ei meidän itsetunnoissa ainakaan ole valittamista.:) No, täytyy toki mainita sellainen lieventävä seikka, että koska lapset täällä oppivat ranskaa vasta koulussa, on oppilaidemme ranskan taso kutakuinkin sama kuin minun ranskani (ja minä siis vastaan pääosin tuntiemme kielisisällöstä) ja siksi meidän tuntiemme ranska on sen tasoista, että se sopii näille lapsille hyvin..

Viime viikon naisten illassa kätilö-Pia opetti seksuaaliasioita naisille, ja vastaili heidän kysymyksiinsä, Kaijun tulkkaamana. Tällainen koulutus tulee kyllä todella tarpeeseen, voin sanoa. Tytöt olivat varsin tietämättömiä ihan perusjutuista. Jatketaan samalla teemalla varmaan jokunen torstai-ilta...

Sunnuntaina oli kolme lasten kerhoa, joissa me opetimme ympäristöjuttuja, yhdessä Omarin ja Doudoun kanssa. Se oli mukavaa, varsinkin nuorten tyttöjen opettaminen. He kun ovat täälläkin aika fiksuja, jos ei oteta huomioon sitä, että he ovat murroikäisiä. Yhden 14-v tytön kanssa tuli hieman ongelmia tunnin jälkeen.

Tänään oltiin myös toreilla ja turuilla käymässä. Ostin paljon kaikkea paikallista käsityötä, ihania vaatteita ja koruja ja seinäkankaita. Muuten tulisi kauhean huono omatunto tuhlaamisesta, mutta kun rahat menevät kaikki kuitenkin paikallisille ihmisille rehellisestä työstä. Torilla oli kyllä ihan hullu meno: pahimmillaan kimpussani oli viisi kauppiasta samaan aikaan ja yksi kiskoi oikealle ja yksi vasemmalle ja yksi tunki jotain ihmesoitinta naamaan. Special price, just for you sister! Ja kumma kyllä, tapasin tänään aika monta kauppiasta, jotka osasivat sanoa ”Mitä kuuluu?” Yhden kauppiaan sanoin, Dakarissa on tällä hetkellä liikaa suomalaisia!! Jouduimme myös huijausyritysten kohteiksi, mutta ihme kyllä kukaan ei missään vaiheessa yrittänyt varastaa meidän laukuista mitään. Meno oli välillä niin älytöntä, että sitä ei olisi kestänyt ilman hyviä nauruhermoja. Kävimme myös malilaisella marketilla, jossa oli todella kaunis suuri kauppahalli, jonka teräsrakenteet olivat ruosteessa ja jossa oli joka puolella kauheasti hämmähäkinseittejä. Taateleita, pähkinöitä, siemeniä, mausteita, kaikkea oli suurissa tai pienissä kasoissa siellä täällä. Jälleen kerran paikka, jota olisi niin kiva kuvata, mutta kun siellä oli ihmisiä! Tosi tylsää, että uskonto kieltää täällä kuvaamasta ihmisiä ilman lupaa.

Viime lauantaina olimme Goreen saarella, josta aikoinaan kuljetettiin kaikki Länsi-Afrikan orjat uuteen maailmaan. Goree on kaunis pieni saari, jossa kukat kukkivat ja kadut ovat siistejä. Orjien talossa oli pieniä huoneita, joihin on ollut ahdettuna 30 ihmistä samaan aikaan. Siellä saarella en aio käydä enää koskaan!

Olimme viime viikolla myös N’Gorin saarella, jossa sukeltelimme värikkäiden kalojen joukossa, täydellisen kirkkaassa vedessä. Jäimme saarelle myös seuraamaan auringonlaskua korkealta kalliolta, johon suuret aallot löivät lujaa ja toisella puolella paistoi kuu. Sinne uudelleen!

Elämä on siis raiteillaan. Nyt ollaan vihdoinkin terveitäkin! Tyypit ovat tulleet tutuiksi ja ollaan saatu uusia ystäviä. Kieli sujuu aina vain paremmin. Tanssitunnit on hauskoja, vaativasta opettajasta huolimatta. Ja mangot on täällä niin hyviä!

Mari

Kirjava Dakar

Santhiaba

Keskuksemme sijaitsee pienellä eläväisellä hiekkakadulla, jota reunustavat harmaat ja valkoiset kivirakennukset. Joka paikassa juoksentelee yhtenään lapsia. Seinien vieressä istuskelee nuoria ja aikuisia. Nuoret tytöt letittävät toistensa hiuksia, vanhemmat naiset istuvat nuorempien joukossa ja tutkailevat arvokkaan oloisina kadulla kulkevia ihmisiä. Jotkut ovat tulleet kadulle pesemään riisia ja vaihtamaan samalla kuulumisia ystävien ja sukulaisten kanssa. Katukuvaa elävöittävät vuohet, jotka laiduntavat kadun varsilla. Kotikadullamme on rauhallista, ja vaarallista on lähinnä lasten keskinäinen nahistelu.

Santhiaban alueella on eri perheiden välillä suuria eroja elintasossa. Jonkun kodista löytyy ikkunan kokoinen laajakuvatelevisio, toisissa perheissa taas parikymppiset lapset eivät osaa lukea. Jatkuvaa rikkaan leimaa kantava toubab ei tahtoisi myöntää itselleen, että kokee olonsa helpommaksi asunnossa, josta löytyy laajakuvatelevisio.

Uimarannat

Uimarannat ovat hämmentäviä paikkoja monta päivää Santhiabassa hikoilleelle finufinulle. Santhiabassa on jatkuvasti hiki, mutta uimarannalle mentäessä on vihdoin mahdollisuus vetää henkeä, tuntea veden ihana viileys ja huomata miten suuri osa päivittäisestä stressistä johtuu jatkuvasta kuumuudesta.

Uimarannoilla on tähän aikaan vuodesta melko vähän valkoihoisia, koska pahin turistikausi ei ole vielä alkanut. Sen sijaan paikallisia ihmisiä on paljon rannoilla uimassa, lenkkeilemässä ja pelaamassa. Naispuolisen toubabin on vaikeaa olla rannalla rauhassa. Rannat vilisevät valkoihoista naista havittelevia miehiä, joista on toisinaan raivostuttavan vaikea päästä eroon. Toisena rasitteena ovat jatkuvasti toubabin ympärillä pyörivät kauppiaat, jotka tulevat myymään kaikkea vaatteista perinnesoittimiin.

Erityisen häkellyttävä kokemus Ngorin saarella oli merenalaisen elämän seuraaminen snorkkelin avulla. Näimme mm. pallokalan, kuolleen mustekalan, lukuisia värikkäitä ja erikokoisia kalaparvia ja tietysti tolkuttoman määrän merenpohjaan painunutta roinaa.

Ydinkeskusta

Dakarin keskusta eroaa monella tavalla kaupungin laitaseuduista ja jopa monista laidemmalla olevista markkinapaikoista. Keskustaan saavuttuamme ensimmäisenä pitsi silmään se, että suurin osa keskustan liikkeiden myyjistä on ranskalaisia tai muita valkoihoisia. Tämä oli shokki usean viikon Santhiabassa oleskelun jälkeen. Kotikulmillamme nimittäin harvemmin näkee toubabia toisiamme lukuun ottamatta. Lisäksi havaitsimme vihdoin, että Dakarissa tosiaan tulee pitää laukuista kiinni. Varkaita tulee jatkuvasti vastaan ja kadulla tuntuu turvalliselta kysyä neuvoa korkeintaan poliisilta. Dakarin keskustan häiriköillä on myös omat tehokkaat tapansa vedota turistin tunteisiin. Kun kävelimme kylmästi meitä puhutelleen miehen ohi, saimme vastaukseksi: ”Te ette ilmeisesti tahdo keskustella tummaihoisen kanssa!” Noh, kolmen pienen rasistin ei auttanut muu kuin hyväksyä se, että jos tulee Afrikkaan, tapaa todennäköisesti joitakin tummaihoisia.

Dakarin keskusta toi mieleeni sen mielikuvan, mitä elättelin Pariisista, tosin tujuin afrikkalaisin maustein. Keskustassa on paljon pieniä tyylikkäitä liikkeitä, tiedostavia liikkeitä ja kulttuuria. Dakarin keskustasta tulikin mieleen Euroopan suurkaupunki, jonka rakenteista pursuaa läpi sama tunnelma, joka on vallitsevana Dakarin lähiöissä.

Ostoskeskus

Erityisen maininnan vaatii lähellä keskustaa sijaitseva ostoskeskus Casino. Casino sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella, lähellä Dakarin keskustaa. Ostoskeskuksen ympäristö on ymmärrettävästi tavanomaista Dakarin ympäristöä. Jokapaikassa risteilee kauhea määrä takseja ja Car Rapideja. Parkkipaikka on täynnä rahaa pyytäviä ihmisiä. Siellä täällä on kadunvarrella sekalaisia tavaroita sisältäviä myyntikojuja. Kuumuus on tainnuttava. Entä mitä avautuu ostoskeskuksen ovien sisäpuolelta...

Sieltä avautuu Citymarketti, tai ainakin tosi paljon sitä muistuttava paikka. Kauppakäytävässä on ihana ilmastointi. Käytävän varsilla on pikkuputiikkeja. Yksi näyttää länsimaiselta postilta, jossa myydään kortteja. Yhdessä lasiseinän takana olevassa liikkeessä myydään dvd-elokuvia ja karkkia, toisessa tavallisia Prisma-vaatteita. Kaupan sydän on suuri elintarvikemyymälä, jossa on tavaratkin samassa järjestyksessä kuin Suomen vastaavissa liikkeissä. Yhdessä paikassa on paperitarvikkeita, toisessa säilykkeitä, kolmannessa juusto- ja lihatiski ja neljännessä paikassa vaipat, deodorantit ym. hygieniatuotteet. Kaiken kukkuraksi löysin kakkuosastolta valmiskakun, jossa oli suomenkielinen pakkausseloste. Se oli tanskalainen kakku.

Minun on vaikea kuvailla sitä, miten ihanalta tuntui ostaa mangoja, gouda-juustoa, suklaata ja sokerihuurrettuja muroja.

Shell

Kilometrin päässä residenssiltämme sijaitsee Shell-huoltamo. Se on se paikka, jossa käymme liian usein ja jossa käymisen vuoksi saamme joka kerran moraalisen krapulan. Myös Shellillä on ilmastointi ja sieltä saa ostettua vessapaperia ja yleispesuainetta. Se on lähin paikka, jossa on helppo käydä rikkomassa kymppitonnin seteleitä ja valitettavasti käymme rikkomassa niitä erittäin usein. Olemme kuulleet huhun, että hinnat ovat nousseet Senegalissa rutkasti ja se näkyy myös rahankulutuksessamme. Näin me ainakin selitämme itsellemme.

Pahinta Shellillä käymisessä on se, että heti sen edestä avautuu kauppakatu, jossa on hurja määrä elinkeinoaan harjoittavia torikauppiaita ja vielä enemmän lapsia ja aikuisia pyytämässä rahaa. Tuntuu aika nololta tulla Shelliltä muovikassit pullollaan ja kävellä kaikkien rahaa pyytävien ihmisten ohi antamatta heille mitään. Eilen päätimme vähentää Shellillä käymistä ostettuamme sieltä kallista juustoa ja valmiskakun pahimpaan herkkunälkäämme.

Tori

Dakarissa on hurja määrä erilaisia markkinapaikkoja, jotka ovat täynnä pieniä kojuja. Lähellä residenssiämme, Shellin läheisyydessä, sijaitsee kauppapaikka, josta saa halpiskenkiä, todella kauniita kankaita ja kaikenlaista ruokaa. Markkinapaikalla on huumaava haju. Sitä on vaikea kuvailla, mutta olemme ristineet sen Senegalin hajuksi, koska sama haju tunkee läpi kaikkialta (jopa setelitkin haisevat Senegalille), vaikka se onkin voimakkain niissä paikoissa, joissa myydään ruokaa. Torilla pitää tingata aina ja paljon. Kauppiaat pyytävät parhaimmillaan yli puolet ylihintaa myymistään tavaroista.

Vaikuttavaa lähitorissamme on se, että kaiken markkinahumun ja ärsyttävän väkisinkauppaamisen takana on ihmisten tarve harjoittaa omaa elinkeinoaan. Tingatessa hintoja alaspäin onkin tullut monesti mietittyä sitä, millä kriteereillä päätän sen, kuinka paljon suostun maksamaan jostain tuotteesta. Järkevää ei ole välttämättä yrittää saada tavaroita niin halvalla kuin mahdollista, vaan enemminkin miettiä, mikä olisi kohtuullinen hinta juuri siitä tuotteesta. Helposti nimittäin unohtaa sen, että ostamalla torilta tavaroita, pitää samalla yllä myyjien pääelinkeinoa.

Pia

Inchallah!

Afrikka on sen verran tattunut elimistöön, että on ajantaju kadonnut. Siksipä ei tämä blogikaan ole päivittynyt. Näkyy se tartunta toisellakin tavalla, ja vatsa-antibioottikuurilla tässä ollaankin! Sillä häipyvät loiset tai pöpöt; mitkä ikinä elimistööni ovatkaan pesiytyneet. Juuri nyt muut ovat katsomassa meidän poikien jalkapallopeliä, mutta minä jäin kotiin lukemaan ranskankielistä muumikirjaa ja kirjoittelemaan tätä blogia. Mukavaa vaihtelua tämän viikon kiireisiin!

Ollaan tosiaankin tultu ja menty koko viikko. Eilen oltiin päivällä ensin Dakarin keskustassa ja käytiin mm. Ranskan kulttuurikeskuksessa. Siellä oli tarkoitus tehdä vaikka mitä, mutta istuimme lopulta yli pari tuntia yhdessä ja samassa ravintolassa, koska palvelu oli hieman hidasta. Ja melkein heti sen jälkeen vatsat pakottivat lähtemään takaisin kotiin. Matkat taittuivat paikallisilla busseilla, jotka ovat varsin hyvä matkustusmuoto. Dakarin julkinen liikenne on parissa vuodessa muuttunut todella hyvin toimivaksi. Joka paikkaan pääsee busseilla, ja niillä kulkeminen on melko halpaa, ainakin meikäläisen mittapuun mukaan. Se tuntuu täysin yhdentekevältä, että pohjissa voi olla reikiä ja iskarit ovat paskana ja muutama ikkuna siellä täällä hajalla. Henki on hyvä ja homma toimii!

Tyngän keskustareissun jälkeen mentiin synttärikutsuille, joiden päivänsankari oli 19-vuotta täyttänyt Mamedibor, kaunis nuori nainen. Siellä meitä kestitettiin ja pääsimme/jouduimme tanssimaan piirin keskellä. Tytöt olivat niin kohteliaita, että meinasivat lähteä ostamaan meille kaljaa, vaikka eivät edes itse juo. Onneksi Leena ehti estää heitä. Tytöt olivat muutenkin tosi mukavia, tulevia lääkäreitä ja lakimiehiä, eli hieman varakkaammista perheistä. He myös kertoivat projektistaan, jolla yritetään auttaa katulapsia. Nuo tytöt ovatkin siitä onnellisessa semassa, että heillä on mahdollisuus auttaa muita. Suurimmalla osalla naisista on täällä niin vähän rahaa ja niin paljon töitä, että hyvä jos ehtivät oman perheen huoltaa.

No, synttärien jälkeen lähdimme paikalliseen yökerhoon paikallisten poikien kanssa. Ajattelimme, että nyt pääsee tanssimaan oikein afromusiikin tahdissa. Lähtemisestä oli sovittu Siren ja Babacarin kanssa, mutta yhtäkkiä seuralaisia olikin kolme lisää! Ja tanssilattialta olisi toki löytynyt seuraa vielä lisää...Siellä sitten tanssimme europopin ja teknon tahdissa Tropic-nimisessä paikassa ja häädimme miehiä kauemmaksi. En ehkä tullut toiselle mantereelle tuon takia. Huumorillahan se piti ottaa...

Yhtenä päivänä olimme katsomassa jalkapalloa Dakarin suurelta stadionilta. Se oli minulle ensimäinen kerta missään matsissa koskaan (lukuunottamatta jotain pikkumatseja jonkun koulun kentällä). Eikä se ollut ollenkaan kamalaa. Meidän kylä poika Ada pelasi siellä ja teki meidän kannattaman joukkueen ainoan maalin. Valitettavasti se ei kuitenkaan riittänyt. Lisäjännitystä pelin seuraamiseen toivat taivaalta putoilevat heinäsirkat.

Tällä viikolla oli myös kaksi naisten iltaa, tiistaina ja torstaina. Tiistaina aloitimme kuudelta ja odotimme noin yhdeksään asti, eikä ketään tullut. Ihmettelimme, että eikö naisia kiinnosta. Meille kerrottiin, että naiset tekevät töitä seitsemään asti ja aikaisintaan kahdeksalta ehtivät paikalle. Naisille tarkoitetut herkut syötettiin sitten Unoa pelaaville miehille...Torstaina aloitettiin vasta kahdeksalta ja paikalle tulikin liuta naisia. Ja heitä kyllä kiinnosti. Keskustelu kävi kuumana ja välillä oli jopa pelottavaa. Naiset projisoivat meihin negatiivisia tunteitaan siitä, että heitä ei oteta riittävästi huomioon. Meille oltiin myös hieman vihaisia, kun olimme päättäneet ottaa tanssitunteja yhdeltä ammattilaiselta. Tytöt ihmettelivät miksi ei ensin kysytä keskuksen tytöiltä vaan etsitään joku ulkopuolinen. No, sovun pitämiseksi päätimme ottaa tunteja sekä ammattilaiselta että keskuksen tytöiltä. Päätimme myös muutamista yksittäisistä asioista, joilla voimme parantaa naisten asemaa ainakin täällä keskuksessa. Mutta koko tuo naiskysymys on täällä niin suuri ja vaikea, että siihen tarvitsisi yhden työntekijän pitkäksi aikaa. Meillä ei riitä aika, taidot eikä energia kun on nuo oppituntien pitämiset ja kaikki.

Kävimme yhtenä päivänä Kër Sodassa sopimassa, että aloitamme oppitunnit huomenna ja pidämme aluksi neljä oppituntia viikossa ja myöhemmin otamme sitten lisää, joko Kër Sodassa ja toisessa koulussa. Koulu oli aivan erilainen kuin suomalaiset koulu. Hienoelektroniikka puuttui ja osa luokista oli talon katolla (hyvä ilmastointi), mutta lapset olivat samanlaisia söpöjä, oppia ahmivia kirkassilmäisiä tulevaisuuden toivoja kuin suomalaisetkin lapset. Koulusta jäi oikein hyvä kuva ja sinne on kiva huomenna mennä opettamaan. Vaikka kielitaito jännittää edelleen.

Keskiviikkona olimme myös keskuksen hipin, Doudoun, pitämässä teatterikerhossa, tai oikeastaan tarkemmin sanoen ympäristöaiheisessa ilmaisutaidon kerhossa. Jatkossa tulemme pitämään sitä yhdessä Doudoun kanssa ja tulemme tekemään kaikenlaista kivaa: kierrätyspaperitaidetta, ympäristöaiheisia leikkejä, piirustuksia jne. Olimme myös seuraamassa lasten lauluhetkeä, ja se oli kerrassaan riemastuttavaa. Lapsia ei täällä missään vaiheessa opeteta häpeämään tanssia tai laulua, joten kaikki lapset hoilasivat kurkku suorana, vetivät jopa sooloja. Toiset löivät rytmiä milloin mihinkin pöydän kulmaan tai hyllyyn ja toiset nousivat pystyyn tanssimaan. Se oli niin estotonta musiikin iloa!

Tähän viikkoon mahtui myös yksi reissu yliopistolle ja torille paikallisen oppaan kera. Reissu kävi kiertoteiden kautta ja tori olikin kiinalaisten halpojen tuotteiden aarreaitta. Mietimme, mitä kaverit ja sukulaiset tuumaisiva, jos toisimmekin Afrikan-tuliaisina kiinalaisen posliinikoiran! En voi käsittää, miksi oppaamme oli ajattellut meidän olevan kiinnostuneita silkkikukista ja biletopeista!

Kaljalla käymisen lisäksi kokeilimme tällä viikolla muitakin toubab-juttuja. Olimme yhtenä päivänä isolla porukalla N’Gorin saarella upealla rannalla palmujen katveessa. Ja se oli ehkä hieman liian ihanaa, sillä sen päivän jälkeen jokainen oli valkonaama oli muuttunut helakan punaiseksi. Siellä vain oli niin kivaa, ettei raaskittu lähteä ajoissa.

Tähän viikkoon on myös mahtunut rakastuneita kissoja, geometrisesti tarkkoja naarmuja iholla (itseaiheutettuja), tapettuja hiiriä meidän huoneen lattialla, kielivirheitä, hyvää ruokaa, lasten kanssa leikkimistä, lasten torumista, erikoista senegalilaista huumoria, reilun kaupan rannekorujen ostamista laskutaidottomalta mieheltä, ravuilla säikyttelyä, huonoa palvelua patonkikaupassa, vauvojen katselemista, sähkökatkoja, sulanut jääkaappi, hyttysenpuremia ja monenmonta toubab-huutoa.

Mari

Baila baila

Vuohet päiväkävelyllä

Eilen oli tosiaan hulppea juhla ramadanin loppumisen kunniaksi, kuten Mari kirjoitti. Päivä oli yllätyksiä täynnä, kun juhlien käsite taitaa olla täällä Senegalissa vähän erilainen kuin koto-Suomessa. Päivällä syötiin juhla-ateria, jonka valmistamisessa mekin olimme auttaneet, mutta tämä tapahtui vielä arkivaatteissa, mikä ihmetytti meitä aluksi suuresti (kun oli uudet mekot ja kaikki!). Itse juhlat alkoivat liukuvalla aikataululla myöhemmin (ja saatiin me ne mekotkin sitten pukea). Luvassa ei kuitenkaan ollut suurta kokoontumista ja tanssia djembe-rumpujen tahdissa, kuten olimme kuvitelleet, vaan lähdimme Sunu Keristä joukolla vierailulle paikallisen jalkapallotähden Ada Mbayen luo. Kävi ilmi, että juhlat sujuvat niin, että ensin vieraillaan parin ystävän luona, ja sitten mennään kotiin odottamaan vastavierailuja. Minulle jäi täysin epäselväksi, miten tämä ajoitetaan niin, että kaikki eivät yritä vierailla toistensa luona yhtä aikaa, jolloin kukaan ei olisi kotona vastaanottamassa vieraita. Jouhevasti ilta kuitenkin eteni, ja lopulta päädyimme keskukseen tanssimaan ja keittelemään atayaa eli vahvaa ja vahvasti sokerista mintulla maustettua vihreää teetä. Se on namia!

Tämä vierailuperinne oli oikein hauskaa vaihtelua suomalaiseen juhlien viettoon. Täällä ihmiset asuvat niin tiiviisti, että se on mahdollista, ja lisäksi kaikki naapurit tuntuvat tuntevan toisensa, niin että kauas ei tarvitse kylään lähteä. Vieraille on tapana tarjota jotain, vaikkapa limpparia, mutta muuten ohjelmassa on vain vapaamuotoista seurustelua (ja esimerkiksi jalkapallon katsomista telkkarista...). Me vierailimme kahdessa kodissa, mikä avarsi kivasti ainakin tämän finu-finun näkemystä senegalilaisesta asumisesta. Kodit muodostuvat täällä sisäpihan ympärille ryhmittyvistä erillisistä huoneista, ja väkeä saattaa yhdessä kodissa olla paljonkin, kun monta sukupolvea asuu yhdessä.

Sananen pitää vielä sanoa tuosta juhlien valmistelusta. Kuten Mari mainitsikin, täällä naisten oletetaan tekevän kaikki kotityöt ja tästä sain pienen maistiaisen juhlia edeltävänä iltana. Kuorimista riitti, ja keskiyön tienoilla hienoisen epätoivon kourissa päätimme siirtyä Pian kanssa kadulle miesten atayankeittopaikalle jatkamaan, jos vaikka Juha voisi auttaa meitä (kuten hän sitten auttoikin). Saivatpahan siinä sitten katsella senegalilaiset miehetkin meidän puurtamista; minulle on tullut vaikutelma, että naisten työskennellessä kotona miehet hengailevat muualla eli kadulla. Kun Pian kanssa veimme monen tunnin perunan/valkosipulinkuorintasessioiden jälkeen lopen voipuneina kädet täristen ja sormet kirvellen viimeiset sipulit Babacarin kodin naisille (silloin kello yhden aikaan yöllä), heillä oli vielä kaikilla omat kuorinta-astiat edessään eikä nukkumaanmenosta tietoakaan. Ja aamulla taas ylös kokkamaan! Toisaalta, jos naisen ensisijainen rooli täällä onkin hoitaa kotia, myös miehen rooli olla osallistumatta tähän taitaa olla yhtä tarkasti rajattu. Miehen ei ole soveliasta auttaa vaimoaan kotitöissä, sillä tämä kertoisi hänen olevan vaimonsa käskyvallan alla; hän joutuisi naurunalaiseksi ja menettäisi maineensa. Kuinka kätevää.

Saimme vihdoin lisättyä kuviakin blogiin. Alla (edellisessä bloggauksessa) olevassa kuvassa esiintyvät vasemmalta oikealle Veera, Pia, Mari, meidän Pia, Anne, Kuisma ja Leena. Juuh, nyt nukkumaan ja uusia seikkailuja odottamaan.

Veera