”Ja niin joulu joutui jo taas pohjolaan”

...Niinhän se menee! Ei meinattu millään eilen muistaa Sylvian joululaulua, vaikka meitä oli viisi suomalaista miettimässä. Niin kaukaiselta tuntuu Suomi ja joulu ja lumi ja tontut ja kaikki. Joulua kuitenkin juhlittiin ja oli oikein kivaa. Olimme Kaijun ja Souleymanin lukaalissa Yoffin kaupunginosassa ja itseni lisäksi vieraina olivat Leena ja kaksi suomalaista eettistä nettikauppaa pyorittävää miekkosta. Kokkailimme koko päivän karjalanpiirakoita, porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa, salaattia, hummusta ja sienikastiketta ja myös monenmoista muuta herkkua, jopa pipareita, oli tarjolla. Auringon laskiessa moskeijan kupolin taa, kavimme vielä Leenan kanssa uimassa rannalla, joka avautuu ihan Kaijun ja Souleymanin takapihalla. Tulimme kyllä pian sieltä pois, sillä vesi oli täynnä kanojen höyheniä ja rantahiekasta pilkisteli vasikansorkkia. Sitten söimme herkkuaterian ja joimme tietenkin punaviiniä. Tarjoilut olivat aivan mahtavat, ja kokit vielä mahtavampia. Keskustelimme siitä sun tästä mielenkiintoisesta aiheesta ja jotkut meistä söivät niin ettei hieno mekko meinannut enää mahtua päälle. Me sitkeimmät valvoimme aamukuuteen. Joulukuusi oli muovinen ja siinä oli havaijikukkia. Perjantaina ja lauantaina oli toinen suuri juhla, tabaski. Tässä ´lampaiden juhlassa´ jokaisessa perheessä teurastettiin yksi lammas tai vuohi jokaista perheen avioparia kohti. Joissain suurimmissa perheissä tapettiin kymmenenkin määkijää. Pia, Veera, Leena ja minä istuimme visusti Leenan luona siihen asti kun määkimiset kadulta loppuivat ja sitten menimme auttamaan naisia kokkailussa. Paistelin perunoita ja couscousta jonkun hakatessa vieressä vuohen päätä kappaleiksi. Syömisen jälkeen puettiin hienot vaatteet päälle. Itselläni oli Yandaulta saatu kirkkaan pinkki bubu, mutta paikallisilla oli melkein kaikilla vasta teetetyt kalliit puvut. Samoin hiukset oli laitettu vaivalla ja naama meikattu ja vaalennusvoiteet levitetty. Itse juhla sitten oli sellainen, että kiertelimme kavereiden koteja, joissa katsottiin telkkaria ja juotiin limua. Olisi varmaan ollut kivaa mennä senegalilaiseen illanviettoon, jossa tanssitaan, mutta jäimme mieluummin istuskelemaan ja keittelemään atayaa keskuksen tyyppien kanssa. Täällä kun on niin mukava tunnelma. Kesken tabaskin vieton Pia ja Veera lähtivät Suomeen, jonne kyllä pääsivät vasta monien vaikeuksien jälkeen, mutta se onkin sitten jo toinen tarina. Nyt olen täällä keskuksessa ainoana suomalaisena, mutta onneksi Leena asustaa nurkan takana. Ja tällä viikolla tänne pitäisi saapua suomalainen toimittaja ja tammikuussa sitten vielä Johanna ja insinööri. Tällä viikolla minulle on luvassa vielä reissu Gambiaan. Menemme sinne rentoutumaan ja aiomme viettää aikaa rannalla. Yritän vielä viimeiset viikot tankata valoa ja lämpöä, jotta jaksan sitten Suomessa pimeyttä kesään asti. Gambiassa täytyy kaydä ihan muutenkin kuin vain huvin vuoksi. Senegalissa saa oleskella ilman viisumia vain kolme kuukautta, eli ennen kuin se aika minulla täyttyy, pitää käydä rajan toisella puolella, ja Gambia on tuossa kätevästi vieressä. Leena on yrittänyt hakea sisäministeriostä viisumia, mikä on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Viime viikolla yhtenä päivänä löysimme itsemme sisäministeriöstä juomasta teetä virkamiesten kanssa ja odottamassa lähtöä jonnekin virastoon jossain. Jossain vaiheessa sitten selvisi, ettei Leenakaan tarvitse viisumia Gambiaan päästäkseen, vaikka kolme kuukautta on mennyt täyteen. Se riittää, että hakemus on vireillä. Virkailijapoika oli vähän ihastunut ja oli siksi hyppyyttänyt Leenaa virastossa yhteensä seitsemän kertaa. Näin täällä päin maailmaa... Olen käynyt viime aikoina mielenkiintoisia keskusteluja mm. elämänkatsomuksesta. Kaikille täällä on todella ok se, että joku edustaa toista uskontokuntaa. Kristinuskoa kunnioitetaan täällä, vaikka 95 % populaatiosta on muslimeja. Muslimien tabaski-juhlan jälkeen juhlitaan yhdessä joulua ja monissa muissakin asioissa ollaan varsin solidaarisia ja kaikki elävät sulassa sovussa. Sen sijaan monille tuntuu olevan todella vaikeaa ymmärtää sitä, että minä en kuulu mihinkään viralliseen uskontokuntaan ja että minulla on ehkä ihan oma uskonto. Jotkut sanovat, että minun täytyy vain valita joku uskonto, ihan sama mikä. Toiset miettivät asiaa keskustelujemme jälkeen hieman pidemmälle, ja esim. kesken tämän tekstin kirjoituksen, kävi Ndaka huoneessani kylässä kertomassa kuinka oli jäänyt ajattelemaan keskustelujamme. Hän oli kuulemma ymmärtänyt, mitä olin selittänyt esim. luonnon roolista elämässäni. Sovimme, että tässä joku päivä jatkamme keskustelujamme. Muuten olen viime aikoina aika paljon vain hengaillut ja kyläillyt ja kestinnyt. Mm. toissapäivänä kävimme isolla porukalla Moudoun ja Nabun luona Rufisquessa, jossa miehet katsoivat koko päivän jalkapalloa. Me Leenan kanssa tylsistyimme ja taannuimme kymmenenvuotiaiksi ja vääntelimme sormiamme. Kyläilyn lisäksi olemme käyneet taidegalleriassa toteamassa, miten jotkut afrikkalaiset taiteilijat tekevät länsimaista taidetta länsimaisille ihmisille toisten olessa omaehtoisempia, eli aitoja taiteilijoita. Viime viikolla näin myös paratiisisaaren. Siellä ei kasvanut palmuja, vaan pelkkää karua pusikkoa. Paratiisi Madeleine-saari on siksi, että sen suuret kivimuodostelmat ovat ehkä kauneinta, mitä luonnossa voi nähdä. Uiskentelimme siellä pienessä kirkasvetisessä poukamassa, merisiilien ja simpukoiden joukossa, eikä paikalla ollut ketään muuta. Mari

Sarvikuonojen hairintaa, kierratyspaperia ja kauneusihanteita

Syvat pahoittelut kaikille lukijoillemme siita ettei tama blogi ole paivittynyt. Kyse ei ole siita etteiko meita kiinnostaisi, vaan siita, etta taalla on niin paljon tekemista ja niin vahan aikaa. Olimme tuossa juuri maanantaista keskiviikkoon varsin ihanalla reissulla kahden taalla residenssissa lomailemassa olevan tyton, Katjan ja Paulan, kanssa. Kavimme luonnonpuistossa safarilla (kylla, luitte aivan oikein), jossa kohtasimme sarvikuonoja (hiivimme pusikossa viiden metrin paahan), kirahveja, gaselleja, antilooppeja, apinoita, villisikoja ja krokotiileja. En olisi uskonut koskaan menevani safarille (moni tietaa syyn kertomattakin), mutta oikeastaan se oli kivaa. Elaimet nayttivat kohtalaisen tyytyvaisilta, mutta on toki mahdollista etta ne oli huumattu. Kavimme myos Sine-Salloumin deltalla, jossa yovyimme aivan satumaisessa Campamentossa ja olimme jokiajelulla (kylla, porisevan moottoriveneen kanssa). Saimme nahda mangrovemetsia, pienen sympaattisen kylan ja saaren, jossa oli tuhottomasti hienoja simpukoita. Loysin sielta aitille pari hienoa! Jokiajelulla saimme ensimmaisen kerran pitkaan aikaan kokea hiljaisuuden kun olimme keskella pelkkaa luontoa ja moottori sammutettiin hetkeksi. Sita hiljaisuutta ei tosin kestanyt kuin pari minuuttia, silla sen pidempaan eivat senegalilaiset oppaamme pystyneet pitamaan suutaan kiinni. Illalla ihastelimme meren rannalla Afrikan upeaa tahtitaivasta : tahtia oli niin paljon enemman kuin suomalaisessa tahtitaivaassa! Se oli suurta! Reissulla saimme myos vaantaa katta jokaikisesta asiasta. Taalla on saanto eika poikkeus se, etta toubabeilta yritetaan kiskoa ylihintaa melkein kaikissa kulkupeleissa. Ja minibussin lahtoajaksi sanotaan ihan kohta, ja sitten 40 min istumisen jalkeen turhaudumme ja kiipeamme katolle hakemaan rinkamme ja etsimme seitsemanpaikkaisen, joka lahtee heti. Joka paikassa joku tulee tarjoamaan opastusta tai myymaan jotain, mista pitaa sitten kieltaytya kohteliaasti huolimatta siita, etta kauppias saattaa kayttaytya aika huonostikin. Jos itse on epakohtelias, tulee otsaan rasistin leima. Jotkut (kuten eras Norsunluurannikolta kotoisin oleva ravintoloitsija) ovat niin tohkeissaan siita, etta puotiin tai ravintolaan astelee eurooppalaisia, ettei mukit tahdo oikein pysya kadessa eika tilaukset menna perille. Tilaamme kaksi kana ateriaa ja kolme munakasta ja noin seitsenkertaisesta varmistuksesta huolimatta saamme juuri toisinpain (nainkin tapahtui useammin kuin kerran). Reissu oli kuitenkin ihana ja valttamaton paussi Dakarin saasteista ja melusta. Takaisin arkiseen aherrukseen. Pidimme tanaan Ker Sodassa viimeisen oppitunnin. Kerroimme, miten jokainen voi ehkaista ilmastonmuutosta ja suojella ymparistoa. Tunnit olivat melkoista kaaosta, kun lapset eivat olleet paasseet valitunnille ja koska minulla oli taas kurkku kipea enka voinut puhua kovaa. Silti oli ihan hilpeaa. Valilla on kylla tuntunut silta, etta kaikki oppimme ei ole ihan mennyt perille. Tanaan (ja niin monena muunakin kertana) kun pyysimme lapsia kertomaan, mita he muistavat viime tunnista, eli mita seurauksia ilmaston lampenemisella on, oli monia innokkaita vastaajia. Jotkut eivat meinanneet penkilla pysya, kun intoa on niin paljon. Vastaukset eivat menneet ihan nappiin, silla lasten nakemysten mukaan ilmaston lampenemisen seurauksia ovat mm. ilmaston lampeneminen, aurinko , avaruus, autot, ymparisto, roskapontot jne. No, onneksi eilisessa vanhempien lasten ryhmassa lapset luettelivat kuin liukuhihnalta kaikki lapikaymamme asiat. Ehka me olisimme voineet alunperin keskittya vain hieman vanhempiin lapsiin. Lasten oikeuksien kerhossa ja teatterikerhossa on hieman vanhempia (n. 10-13 v) lapsia ja heidan kanssaan onkin ollut todella mielekasta tyoskennella. On opeteltu ilmastonmuutosta, tehty kierratyspaperia, piirretty ymparistoaiheisia kuvia ym. kivaa. Muuten elomme taalla on ollut oikein leppoisaa. On pidetty tunteja ja kerhoja, kayty kaupungilla ja rannalla, vietetty lansimaiset pikkujoulut hotellihuoneessa, juhlittu Suomen itsenaisyyspaivaa, juteltu Siren, Babskun, Doudoun, Coumban ym. kanssa kaikesta maan ja taivaan valilta. Eilen mm. keskustelimme lansimaalaisen viihdekulttuurin vaikutuksesta Senegalin kulttuuriin. Senegalin oma perinteinen kulttuuri on monien mielesta vaarassa, kun uusi sukupolvi haluaa paremman elaman toivossa omaksua lansimaalaiset elamanihanteet. Tasta on seurauksena katoavien perinteiden lisaksi mm. se, etta maailman kauneimpaan kansaan kuuluvat ihmiset pyrkivat muokkamaan itseaan populaarikulttuurin mukaiseksi mm. vaalentamalla ihoaan aineilla, jotka aiheuttavat syopaa. Meidankin ystavistamme taalla loytyy sellaisia tyttoja, jotka ovat kayttaneet vaalennusvoiteita. Tuntuu tosi pahalta kun he sanovat meidan vaalean ihon olevan kaunein ja, etta he haluaisivat nayttaa samalta kuin me. Jotkut miehet myos vaativat vaimojaan vaalentamaan ihoaan ja jos he eivat sita tee, voi mies ottaa itselleen toisen vaimon. Aika raakaa pelia! Naisten illoissa on Kaijun vetamana puhuttu naisen elamaa koskettavista asioista, kuten seksuaalisuudesta, raskaudesta, avioliitoista ja niiden ongelmista ja sairauksista. Nama keskustelut ovat aina mielenkiintoisia, mutta hieman masentavia. Pia ja Veera lahtevat Suomeen takaisin viikon paasta, mutta mina jaan viela kuukaudeksi. Se tuntuu oikein hyvalta ajalta. Ehdin kayda Gambiassa Leenan kanssa, ehdin tehda lasten kanssa kuvistusta kirjaan, ehdin auttaa Doudoua ja Omaria kerhoissa ja kayda rannalla ja marketeilla viela monta kertaa. Ja Johanna tulee tanne tammikuun alusta, mika on ihan huisin hauskaa! Odotan hanta jo kovin. Mari

Loman loppumetrit

Ja vihdoin paastaan tarinaan matkamme viimeisesta osasta. Oussoyesta jatkoimme matkaa kalastajakyla Elinkineen Obanin kyydittamina ja sielta suuntasimme veneella Ile de Carabanille. Luottamuksemme Obaniin koki pienen kolauksen, kun meista tuntui, etta Oban pyysi taksista reipasta ylihintaa (matka ei ollut pitka). Siperia oli jo tehnyt tehtavansa ja kyynisyys nosti rumaa paataan ; olimmeko kuitenkin olleet hanelle vain rikkaita toubabeita, joita pitaa ihan periatteesta edes vahan vedattaa? Onneksi juttelimme myohemmin Ile de Carabanilla mukavan baarimikon kanssa naista tuntemuksistamme, ja han kertoi meille taksin olevan todella kallis tuolla Oussouye-Elinkine –valilla, koska tie on niin huonossa kunnossa. Itse asiassa olimme maksaneet matkasta hyvin kohtuullisen hinnan. Kylla toubab-tyttojen sydamessa varahti, kun joku (keskuksen ulkopuolelta) oli tosiaan halunnut olla meidan kaveri ihan ilman materiaalisia hyotyja. Muistelemme edelleen lammolla Obania ja Ibua ja visiittiamme onnellisten ihmisten Oussouyessa.

Ile de Carabanista olimme kuulleet etukateen pelkkaa ylistysta. Paikka oli kuulemma kuin paratiisi ja olihan se: valkea palmujen reunustama hiekkaranta, romanttisia raunioita, huumaavan varisia kukkaistutuksia. Kuitenkin lamminhenkisen Oussoyen jalkeen minusta tuntui kuin olisin laskeutunut pilvista karuun todelliseen maailmaan: paikkaan jossa rantaidylli kuuluu lahinna toubab-turisteille.

Ensimmaisena iltana laksimme juhlimaan Marin synttareita (han on nykyisin jo 25-vuotias tyttonen) eraan hotellin baariin. Juhlinta sujui varsin rauhallisesti, silla olimme baarin ainoat asiakkaat lukuunottamatta muutamia viehattavia lepakoita, jotka aina valilla pyrahtelivat sisaan ja ulos. Baarimikoista paatellen paikalliset ovat Ile de Carabanellakin ystavallista ja leppoista sakkia; yhdessa heidan kanssaan lauloimme Marille synttarilaulun ja opetimme toisillemme tervehdyksia eri kielilla.

Saimme taas osamme Afrikan ihmeellisista kaytannoista, kun baarimikot kertoivat, etta meidan campamentossamme on tapana katkaista sahkonjakelu joka ilta klo 23.00. Meita odotti siis taysin pimea ja kuuma huone, jossa oleva tuuletin ei tietenkaan toimi ilman sahkoa. Ystavalliset baarimikot antoivat meille onneksi pari kynttilaa ja tulitikkuja, niin etta meidan ei loppujen lopuksi tarvinnut kompia yolla tayteen pimeyteen.

Seuraavana paivana kiertelimme saarella, jossa jalleen kerran possut, vuohet, kanat, kukot, koirat ja kissat tallustelivat tyytyvaisen oloisina ympariinsa. Naimme mangrovemetsaa, pienen soman kylan , sootteja lapsia, suurensuuria baobab- ja fromager -puita, sen ihanan hiekkarannan ja paikallisten miesten jalkapallo-ottelun. Ja saimme yhden uuden kaverin eraasta koirasta. Saarella oli myos joitain raunioita kolonialismin ajoilta ja kirkko, joka oli viela jokseenkin pystyssa. Kirkon katossa asusteli nykyisin saaren lepakkoyhdyskunta ja kirkossa kaikui jatkuvasti lepakkojen aantelysta syntyva upea konsertti.

Tuli jalleen surullinen olo, kun meille kirkkoa esitellyt mies kertoi, kuinka tallakin saarella olivat olleet vallassa vuoronperaan portugalilaiset ja ranskalaiset. Historia ei ole kaunista eika sita pysty muuttamaan. Yksi ikava seuraus tasta on, etta kolonialismin ajoista kumpuava jannite paikallisten ja toubabien valilla kytee pinnan alla edelleen. Katkeruuteen valkoisia kohtaan on valilla vaikea suhtautua; enhan mina henkilokohtaisesti ole mitaan kolonialisoinut. Toisaalta taas on hyvin helppo ymmartaa, miksi lansituristien lomailu taalla ei ole pelkastaan iloinen asia. On kieltamatta ristiriitaista, etta Casamance on yha edelleen osittain riippuvainen rikkaista lansimaista, nykyisin vain turismin kautta.

Ile de Carabanelta matkasimme takaisin Ziguinchoriin odottelemaan laivaa ja tinkaamaan batiikkitauluja. Sairauksien savyttama lomamme (malariapotilaiden lisaksi oli myos vatsatauti- ja epamaarainen kuumetila -potilaita) paattyi soveliaasti siihen, etta oksensimme Pian kanssa vuoronperaan koko laivamatkan takaisin Dakariin. Voi sita helpotuksen tunnetta, kun lopulta paasimme Sunu Keriin kollottelemaan ihan omaan kirputtomaan sankyyn. Taman loman tulen taatusti muistamaan. =)

Veera